Oikotie onneen?

Neljätoista vuotta sitten kaksi nuorta oli rakastunut toisiinsa. Siitä tarina usein lähtee, niin lähti meilläkin. Rakkautta oli paljon. Miksi rakkaustarina ei mennyt rypyttömästi ja suloisesti, kun rakkautta oli runsaasti? Miksi rakkaus ei riittänyt onneen?

Yhteisten vuosien jälkeen mietin välillä, olisimmeko voineet löytää oikotien onneen? Suoran reitin, jossa avioliitto olisi sujunut, jos nyt ei niin kuin tanssi, niin ainakin leppoisasti tasatahtiin. Emmekö vaan tajunneet, missä oikotie kulki?

Pitkään jaksoin ajatella, että rakkaus riittää. Vaikka emme osanneet keskustella kunnolla vaikeista asioista, vaikka tarpeeni eivät täyttyneet, vaikka vaikeat tunteet repivät välillä minut hajalle, niin mitä siitä. Rakastanhan kuitenkin puolisoani paljon.

Nyt kun katson yhteistä taivalta taaksepäin, en usko, että oikotietä onneen olisi ollut tarjolla. Aliarvioin nuorena täysin menneisyyden painolastien ja ihmisen keskeneräisyyden vaikutuksen. Omaan historiaan liittyvät kivut ja vaikeudet eivät katoa millään muulla tavalla kuin käsittelemällä. Lapsuuden ja edellisten ihmissuhteiden haavat tulevat mukaan uuteen suhteeseen, ellei niitä ole oikeasti hoidettu kuntoon. Myös itsetunnon ja minuuden haavat kulkevat mukaan parisuhteeseen, jos ne eivät ole saaneet kunnolla parantua.

Turvallinen luottamuskin rakentuu vasta ajan myötä, yhdessä kasvuun suostuen. Rakkaus ei tuo taikasauvalla mukanaan puolison eikä itsensä rakastamisen taitoja: ne täytyy harjoitellen ja tiedostaen opetella. Harvalla meistä on myöskään täysin ehjä mieli, niin kuin harvalla on krempaton kroppakaan. Mielikin tarvitsee hoitoa. Kaikkien näiden asioiden työstämistä tarvitaan, että rakkaus voi johtaa kestävään onneen.

Monet asiat vähän jo paremmin ymmärtäen silti olen hieman haikea. Nykytietämyksellä osaisin hoitaa parisuhdettamme paremmin ja menneisyyden ristiriitatilanteita järkevämmin. Osaisin toimia suoremmin ja avoimemmin, omat rajani selvemmin asettaen ja toisaalta ymmärtäväisemmin puolisoani kohtaan. Osaisin myös pyytää enemmän turvallisuutta ja läheisyyttä, niitä olisin tarvinnut. Mutta ymmärrän myös, että näitä tietoja ja taitoja minulla ei ole voinut valmiina olla. Niitä ei voi pikaladata netistä, ne täytyy oppia kipujaan käsitellen. Parisuhdekirjat, avioliittoleirit, pariterapia ja vertaistuki ovat auttaneet oppimaan ja ymmärtämään. Itsensä työstäminen ja puolison kanssa yhdessä asioiden käsitteleminen on ollut vuosien antoisa ja raskaskin taipale.

Oikotietä onneen emme löytäneet, mutta koen, että tielle onneen olemme saaneet löytää. Se on vertaistukea meille jakaneiden ihmisten viitoittama. Siinä oppaana on toiminut saatu tieto ja ymmärrys toimivista työkaluista parisuhteen hoitamiseen. Se ei ole siloinen tai mutkaton tie, mutta sillä on hyvä astella yhdessä kuluneista vuosista vahvistuneena.