Lähtöpisteessäkö?

Luulen, että jokaisella pariskunnalla on vakioriidanaiheensa: ikuisuuskysymykseltä tuntuva riidanaihe tai -aiheet. Ristiriita, joka ei ratkea, vaan nousee aina uudestaan esiin suunnilleen samanlaisena. Vakioriita voi tuntua käytännön tason ongelmalta. Se voi myös vaikuttaa ongelmalta, joka selittyisi helposti temperamenttieroilla tai puolisoiden erilaisilla tavoilla. Silti uskon, että usein vakioriidan juuret johtavat syvemmälle ja sylttytehdasta ei ole helppo tavoittaa.

Kun vakioriita nousee taas kerran pintaan, molempien epätoivo ja turhautuminen voivat olla käsinkosketeltavia. Ollaanko tässä taas? Tästä ei tule mitään! En jaksa, taas kerran. Tähän suohon kun upotaan, niin siitä ei nousta maailmanaikoihin. Tämä repii ja raastaa! Tämä vie pohjan pois.

Vakioriidanaihe on jotain, joka ei suostu pysymään maton alla. Hyvä niin, koska sillä on usein tärkeää sanottavaa. Sen selvittelemiseen kannattaa yhdessä paneutua ja hakea tukea ja apua. Vakioriidanaiheella voi olla runsaasti kerrottavaa. Se kertoo ehkäpä molempien lapsuudesta, mahdollisista edellisten parisuhteiden haavoista, kiintymyssuhdemallista, ristiriitojen käsittelytavoista, täyttymättömistä tarpeista ja monesta muusta. Arvokasta on löytää aika ja rohkeus kuunnella, mitä vakioriita on tullut kertomaan. Tähän voi saada tukea esimerkiksi tukiparilta, perheneuvonnasta, avioliittotapahtumista tai pariterapiasta.

Meidän vakioriidanaiheen alta löytyi mm. pelko hylätyksi tulemisesta, kokemuksia siitä, etten kelpaa ja pelkoa siitä, että en ole puolisolleni tärkeä. Asioita, joita on ollut varmasti liian pelottavaa sanoa ääneen. Asioita, joita on ollut ehkä liian pelottava edes tunnistaa. Siksi on ollut helpompi riidellä vapaailtojen pituudesta tai kotitöistä. Yli kymmenen vuotta vakioriita pyöritti meitä aina hetkittäin kuin pässejä narussa. Meillä ei ollut siihen valtaa. Onneksi nyt olemme saaneet sen ainakin osittain kesytettyä yhdessä. Ja yhdessä yritämme vakioriidan myös pitää aisoissa, ettei se enää tulisi meidän väliin ja alkaisi uhkailla erolla ja hylkäämisellä. Ettei se enää yrittäisi tuhota sitä, mikä on tärkeintä: läheisyyttä, turvallisuutta ja luottamusta.

Vakioriita iskee silti aina välillä edelleen, vaikka olemme pariterapian ja avioliittoleirien myötä päässeet tutustumaan sylttytehtaaseemme. Mutta nyt pääsemme nopeammin ja rohkeammin sylttytehtaalle joko yhdessä tai ainakin toinen meistä. Heti kun edes jompikumpi pääsee sylttytehtaalle alkaa löytyä reitti toisen luo. Löytyy syltyt: “Pelkään, että en ole sinulle tärkeä. Tuntuu, ettet arvosta minua. Pelkään, että tulen hylätyksi. Pelkään, että en enää kelpaa sinulle.” Pelot saavat suojautumaan, hyökkäämään ja puolustamaan ylimitoitetuilla voimilla rakkaintaan kohtaan, koska pelot uhkaavat sisintäni. “Jos jätät, mitä jää jäljelle? Jos en kelvannut, mitä virkaa minulla on? Jos en ollut tärkeä sinulle, mitä arvoa minulla on?”

Meillä on sylttytehdas ja saakin olla. Jokaisella on kipunsa ja haavansa. Mutta sylttytehtaalla ei tulisi olla ylimitoitettua valtaa elämässä. Siellä käydään tarpeen mukaan yhdessä ottamassa syltyt pois, että läheisyys saa taas virrata meidän välillä. Pikkuhiljaa olemme oppineet myös kutomaan yhteyttä toinen toisemme välille niillä langoilla, jotka eivät sylttää. Ne kertovat viestiä: “Olet rakas, ihana, tärkeä ja paras minulle.”

Eivät kaikki ristiriidat silti täysin ratkea, eikä täysin ristiriidatonta parisuhdetta ole olemassakaan. Olemme erilaisia temperamentiltamme ja monilla muilla tavoilla. Kuitenkin koen, että nykyään ristiriitamme eivät enää horjuta avioliiton perusturvallisuutta. Emme ole lähtöpisteessä, vaikka vakioriita vielä välillä iskisikin. Olemme läheisyyden tiellä.