Yhdessä aina vaan

Olen naimisissa ensirakkauteni kanssa. Olin 18-vuotias, kun kohtasimme mieheni kanssa. Se oli minun osaltani rakkautta toisella silmäyksellä. Siitä hetkestä on 14 vuotta. Pohdin tänään yhdessä, tiiminä, matkan taittamista.

Elinikäinen avioliitto on ollut aina unelmani. Rakastuneena nuorena ihmisenä se tuntui suoralta ja helpolta tieltä. Se oli varmasti nuoruuden naiiviutta, mutta toisaalta myös kaunista luottavaisuutta. Uskoin, että avioliitto olisi hyvä tie kulkea ja onhan se ollut. Mutta kaikenlaista todella yllättävää reitille on mahtunut.

Olen kiitollinen siitä, että saan olla naimisissa ensirakkauteni kanssa. Silti se ei tarkoita, että rakkaus olisi ollut helppoa tai rakkauteen ei olisi tarvinnut pettyä. Pettynyt olen ollut monta kertaa itseeni ja puolisooni, rakkauteenkin. En tajunnut nuorena, että rakkaus ei ole valmis liittymäpaketti, joka otetaan hyllyltä kahden sydämen välille. Se ei olekaan 4G-liittymä, joka toimii aina yhtä tehokkaalla nopeudella ja yhtä leveällä kaistalla, katkoksitta sydämestä sydämeen.

Rakkaus on rakentamista. Se rakentuu rinta rinnan luottamuksen kanssa. Syvenee, vahvistuu ja muotoutuu meidän näköiseksemme, kun yhdessä rakennumme ja rakennamme. Rakkaus on melkoinen, mutta upea urakka. Se on kuin yhden maailman seitsemästä ihmeestä rakentaminen: hirmu työläs ja ihmeellisen hieno juttu.

Rakkaus avioliitossa on rukiista. Sitä joskus toivoisi, että se olisi lasten suosikki, nopeasti valmistuva herkullinen pikaruoka, mutta ei se ole. Sen pohjana on taikinajuuri, jossa on mukana molempien elämänhistorian rakkaus ja kipu. Rukiisen rakkauden pitää saada tekeentyä ja levätä. Siihen pitää kärsivällisesti lisätä monen monta kertaa rakkaudentekoja ja -sanoja. Sitä pitää valmistaa huolella ja rauhassa. Sen pitää saada kypsyä lämmössä kauan. Kaiken vaivan jälkeen rukiinen rakkaus on aitoa evästä, jota pitää silti muistaa leipoa säännöllisesti lisää.

Olen paljon miettinyt sitä, että elämässä sattuu meihin jokaiseen kylliksi. Kannattelevia, rakentavia, lohduttavia, hoitavia, lämpimiä ja turvallisia hetkiä ei voi olla liikaa. Siksi haluan avioliitossamme yrittää rakentaa turvallista, kestävää ja lujaa rakkautta. Välillä se tuntuu jopa mahdottomalta, niin vaikealta joskus tuntuu naimisissa oleminen kommunikaatiovaikeuksineen ja kasvukipuineen. Mutta vaikeuksien jälkeen totean aina uudestaan, tätä haluan: kasvaa yhdessä.

Luulen, että ilman puolisoani ja lapsiamme ajatteluni olisi kapeampaa. He kaikki ovat omalla persoonallaan, ajatuksillaan ja kysymyksillään tuoneet uusia ajatuksia ja sävyjä elämääni kasapäin. Koska saan jakaa ajatukseni ja he jakavat ajatuksiaan kanssani, uskon oppineeni näkemään asioita monipuolisemmassa perspektiivissä. Siitä olen iloinen, vaikka välillä on puhisuttanut jaksaa kehittää ja syventää ajatteluaan.

Kadunko sitä, että sitouduin nuorena? En ole koskaan katunut. Olen saanut enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. En ole saanut helppoa elämää, mutta merkityksellisen kyllä. Avioliitossa erityisen hienoa on ollut se, että se luo turvallisen jatkumon, jossa saa muuttua enemmän omaksi itsekseen ja kasvaa rakkauteen. En koe, että avioliiton takia olisin jäänyt mistään paitsi, päinvastoin, olen saanut niin paljon enemmän.