Takertuva rakkaus

Minun periaatteeni ja ihanteeni on ollut olla itsenäinen ja riippumaton, vahva ja reipas nainen. Tällaisin ajatuksin kohtasin ensirakkauteni, tulevan puolisoni, 14 vuotta sitten. Rakkaus kuitenkin romutti ihanteeni ja käsitykseni itsestäni vahvana ja riippumattomana naisena.

Kun vuoden ystävöimisen jälkeen aloimme seurustella, itsenäisyyteni rakkaudessa katosi nopeasti. Halusin olla mahdollisimman paljon rakkaani lähellä ja mahdollisimman hyvä hänelle. En osannut kunnolla huolehtia omista tarpeistani, enkä arvostaa niitä. En toki tajunnut sitä silloin. Ajattelin, että minulle riittää, kunhan vain saan olla hänen kanssaan. Olin yhtä aikaa hyvin onnellinen ja toisaalta kaipasin turvallisuutta ja sitoutumista kipeästi, jopa hätääntyneesti.

Halusin olla nainen, joka parisuhteessa antaa rakkaalleen kaiken sen tilan, jota hän tarvii ja joka ei ole mustasukkainen. Toisin kuitenkin kävi. Seurustelun myötä takerruin tulevaan puolisooni monessa tilanteessa, vaikka samalla taistelin kyllä itseni kanssa antaakseni puolisolleni hänen tarvitsemansa oman tilan. Takertumiseni aiheutti usein riitoja. Vasta nyt vuosien jälkeen osaan analysoida paremmin, mitä rakkauden myötä tapahtui. Rakkaus toi mukanaan suuremman onnen kuin olisin osannut koskaan kuvitella ja samalla menettämisen, hylkäämisen ja kelpaamattomuuden pelon. Sellaisia pelkoja ei yksin ollessa ollut. Kiintymyssuhdeteorian avulla käyttäytymiseni on vihdoin alkanut avautua itselleni.

“Takertuvasti kiintyneillä on kielteinen käsitys itsestä ja myönteinen käsitys toisista” (Väestöliitto, Takertuva kiintymyssuhde). Näin oli myös minulla. Ajattelin, että olen saanut rinnalleni harvinaislaatuisen ihanan miehen, mutta en pystynyt ajattelemaan, että hänkin olisi saanut minusta rinnalleen ihanan naisen. Rakastuin ensin puolisooni ja hän vasta vuotta myöhemmin minuun. Tämä osaltaan vahvisti sisäistä kokemustani, että hän oli minulle enemmän löytö kuin minä hänelle.

Turva takertuvaan rakkauteen löytyi vasta monien yhteisten vuosien jälkeen sen kautta, kun väsyin, kun tarpeeni eivät täyttyneet. Pitkän prosessin myötä tajusin, että minun on itse tunnistettava tarpeeni ja kerrottava ne. Minun tehtävä on ottaa päävastuu tarpeitteni täyttymisestä ja opittava näkemään ihan itse, että olen ihana nainen, Luojan rakkaudella luoma. Samalla jouduin myös ottamaan niskalenkin syviin, osittain tiedostamattomiinkin pelkoihin. Jos en riittäisi ja kelpaisi omana itsenäni ja tulisin hylätyksi, niin sitten se olisi niin. Opin seisomaan henkisesti omilla jaloillani, kun kasvoin ajattelemaan, että ansaitsen tulla rakastetuksi, arvostetuksi, nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni ja tarpeineni.

Vasta hyväksyvämpään ja terveempään itsearvostukseen johtaneen työstämisen myötä pääsimme rakentamaan rakkauttamme parisuhteessa tasapainoisempaan suuntaan. Pääsimme luomaan siihen yhdessä sellaista turvaa ja toisaalta tilaa, mitä kumpikin tarvitsimme. Hylkäämisen ja kelpaamattomuuden pelon takia monta tärkeää asiaa oli jäänyt kunnolla käsittelemättä ja sanoittamatta. Oli aika matkustaa pariterapeutin avustamana pelkojemme mustimpaan hiilikellariin ja käsittelemättömien asioiden äärelle.

Tarvitsen edelleen päivittäistä ja tiivistä yhteyttä puolisooni. Se on osa herkkyyttäni ja kaipuutani syvään yhteyteen avioliitossa. Enää rakkaus ei kuitenkaan ole niin takertuvaa ja pelon ja pakon sävyttämää vaan avoimemmin kommunikoitua ja hengittävää yhteyttä. Toisaalta puolisoni haluaa nyt tietoisesti täyttää hellyyden-, läheisyyden- ja turvallisuudentarpeitani, kun hän ymmärtää niitä paremmin. Se synnyttää turvallista hyvän kehää arkeemme. Ei elämä yhtä auvoa ole, mutta syvemmät turvattomuuden ja pelon tunteeni ovat saaneet väistyä. Koen olevani rakastettu ja rakastettava.

“Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan”

-Juha Tapio