Tunneyhteys arkeen

Aviomiestäni ja minua on suhteemme alusta lähtien yhdistänyt liikunta eri muodoissa. Olemme osallistuneet hiihtokurssille, sulkapallokurssille, rullaluistelukurssille, melontakurssille ja uintitekniikkakurssille. Parhaillaan uimme kuntouintiryhmässä torstaisin, perjantaisin ja lauantaisin. Olemme harrastaneet myös retkiluistelua, laskettelua, pyöräilyä, vaeltamista ja vetäneet seurakunnassa lapsille salibändykerhoa. Minulle oli ehdottoman tärkeää, että saan aviomiehekseni puolison, joka liikkuu ja ulkoilee kanssani. Muistan jopa rukoilleeni tätä. Liikunta ja ulkoilu ovat meitä liimaava tekijä. Ne ovat antaneet minulle ja puolisolleni mahdollisuuden kahdenkeskiselle ajalle ja luoneet tunneyhteyden arkeemme.

Omien tarpeiden tiedostaminen ja niistä puolisolle kertominen on ollut minulle ja puolisolleni tärkeää. Minulle yhteinen tekeminen ja harrastaminen on tällä hetkellä tärkein suhdetarve, koska sen myötä saamme kahdenkeskistä aikaa ja keskustelua. Siinä tärkeää minulle on se, että olemme hyväksyvästi läsnä toisillemme, koska se tuo minulle turvallisuutta, arvostusta ja ihailua toisiamme kohtaan. Tämä johtaa meillä kiintymykseen ja hellyyteen sekä seksuaaliseen täyttymykseen. Seksuaalinen täyttymys luo mielihyvää. Seksuaalisen täyttymyksen myötä pääsemme sydänten kohtaamisen tasolle, mikä sisältää avoimuutta ja rehellisyyttä siitä, keitä me olemme ja mitä me toivomme.

Minulle aika, jonka vietän puolisoni ja perheeni kanssa on tärkeää aikaa. En hae enää laatuaikaa vaan aikaa, hyväksyvää läsnäoloa ja intiimiyttä. Olen huomannut, että suorittaminen ja kiire loitontaa minut puolisostani ja perheestäni ja tunneyhteys väljähtyy. Joudun aika ajoin vieläkin olemaan tarkkana tämän asian ja oman jaksamiseni suhteen. Olen töissä opetus- ja kasvatusalalla ja teen paljon vapaaehtoistyötä pariskuntien ja perheiden kanssa. Olen ehkä ajautunut näille aloille sen takia, että olen joutunut työskentelemään hyvin vaikeiden asioiden kanssa omassa elämässäni. Minulle kärsimys on tuttua, ja siitä on etua omassa työssäni. Olen huomannut, että elämässä tapahtuu paljon sellaista, mitä emme aina voi valita emmekä hallita. Elämä on kuin suklaarasia, koskaan ei tiedä mitä saa.

Ennen parisuhdetapahtumia en elänyt yhdessä aviomieheni kanssa vaan rinnakkain. Suhteemme hukkui arkivelvollisuuksiin: kuka vie koiran ulos, kuka vie lapsen päiväkotiin ja kuka hakee, kuka vie lapsen treeneihin ja kuka hakee, kuka käy kaupassa, kuka tekee ruoan, kuka siivoaa, kumman vuoro on päästä omiin harrastuksiin. Meidän parisuhteemme latistui, kun aitoja kohtaamisia ei ollut, oli vain suorittamista ja siksi kadotimme yhteyden toisiimme. Olemme käyneet paljon luennoimassa parisuhdetapahtumissa ja kertoneet, että ongelmat voivat olla kasvun mahdollistajia: Siksi mekin päädyimme ensimmäiseen parisuhdetapahtumaan. Ensimmäinen asia, jonka pistimme kuntoon, oli prioriteettilista: Raivasimme toisillemme kahdenkeskistä aikaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että palkkasimme MLL:stä lastenhoitajan ja varasimme kalenterista aikaa kerran viikossa kaksi tuntia treffeille. Meidän piti yksinkertaisesti tutustua toisiimme uudestaan. Rakkauskin oli kateissa, mutta tekojen kautta rakkaus tuli.

Parisuhteelle järjestetty aika on edelleen tärkeyslistallamme korkealla. Viime viikonloppuna kiitin miestäni erilaisuudestamme, sillä hänen kanssaan eläminen on opettanut minua ymmärtämään erilaisuutta kaikissa ihmissuhteissa. Kiitin häntä myös siitä, että hän rikkoi minut, koska ilman sitä kokemusta en olisi oppinut ymmärtämään, mitä anteeksianto ja rakkaus on. Puolisoni ja lapsemme ovat olleet hyvä kasvupaikka opetella kohtaamaan toinen aidosti. Olemme uskaltaneet katsoa asioita ja tunteita päin eikä niiden ohi. Olen joutunut olemaan epämukavuusalueella useammin kuin olisin halunnut. Jostain on aina löytynyt voimaa ja tahtoa käydä asioita ja tunteita läpi.

Muuten arkeni on ihan samanlaista kuin kaikkien muidenkin. Parisuhteeni on tavallista arkea, johon sisältyy lämmin kainalo, turvallisia pysähtymispaikkoja kuten kahvilla käynti kauppareissun jälkeen, yhteiset aamupuurot ja ulkoilulenkit koiran kanssa, erimielisyyksiäkin ja likaisia pyykkejä ja astioita.

Meillä on kolme erityislasta, joiden kanssa olen joutunut opettelemaan sen, että vähemmän on enemmän. Joskus haen kaupasta vain pakastepitsat, pistän uuniin ja pyydän perheen syömään. Tärkeintä on se, että syömme yhdessä, ei se mitä syömme. Olen opetellut katsomaan kenkä- ja vaatekasojen yli ja keskittymään siihen mikä on tärkeää – lapsiini ja mieheeni. Olemme yrittäneet opettaa lapsillemme vastuunkantamista ja ohjata heitä itsenäisyyteen kohtaamalla vaikeat tilanteet. Usein on tarvittu armollisuutta ja malttia pohtia, miksi lapsi valitsee niin kuin valitsee. Meidän on täytynyt joustaa erityisesti murrosikäisten ja aikuistuvien lastemme kanssa.

Tänä aamuna soitin muistisairaalle äidilleni, joka kertoo ja kyselee samat asiat moneen kertaan. Välillä hän on onnellinen ja välillä hän ei ymmärrä mistään mitään. Joudun varautumaan siihen päivään, kun hän ei enää muista minua. Joudun harjoittelemaan äitinikin kanssa hyväksyvää läsnäoloa, sietämään epämukavuutta ja jakamaan suruja. Jonain päivänä myös koittaa se viimeinen päivä meillekin. Se, miten elän tämän päivän, kertoo miten elän jokaisen päivän.
 

 

 

 

 

kuva:Joel Kallio

You need to Login for joining waitlist.