Äitini mun

Torkahdin illalla sohvalle ja heräsin. Mieheni istui lepotuolissa vieressäni. Kerroin hänelle, että näin unta äidistäni. Olin unessa äidin kotona. Sanoin hänelle: ”Äiti, mulla on sua ikävä.” Halasimme. Äiti näytti iäkkäältä ja hyväntahtoiselta, mutta vähän höppänältä. Uni itketti, koska minulla on kova ikävä häntä enkä voi sitä hänelle kertoa muuten kuin unessa. Onneksi sain kokea unen kautta äidin läheisyyttä ja lohdutusta. Toivon kuitenkin, että saan hänet takaisin jollain paremmalla ja konkreettisemmalla tavalla.

Äitini sairastaa otsa-ohimolohkorappeumaa muiden sairauksien ohessa. Muuta vaihtoehtoa ei enää ollut kuin sijoittaa hänet hoivakotiin koska hän oli tullut siihen pisteeseen, että ei enää pärjännyt kotona yksin eikä kotihoidon tuki riittänyt. Sopeutuminen hoivakotiin on ollut hänelle vaikeaa, vaikka paikka on uusi ja sisustus kaunis: Iso oma huone, nätti kylpyhuone ja mukava henkilökunta.

Äidilläni on aina ollut voimakas oma tahto ja sairaanakin hän on korostanut itsemääräämisoikeuttaan. Muistisairaan luonne ja temperamentti vahvistuu vihaisena ja näin on käynyt hänellekin. Hänestä on tullut hoitovastainen, vihamielinen ja katkera.

Meidän on täytynyt antaa työrauha hoitajille, jotta he saavat tutustua rauhassa toisiinsa ja näin saada luottamus häneen. Emme ole saaneet olla häneen missään yhteydessä koska jokainen soitto tai vierailu on saanut hänet hämmennyksiin. Olemme joutuneet laittamaan puhelun eston ja lentoliikennetilan päälle, jotta hän ei voi olla meihin yhteydessä.

Olen verrannut tilannetta lapseen, joka menee ensimmäistä kertaa päiväkotiin ja kokee eroahdistusta, kun joutuu olemaan erossa vanhemmistaan ja pois kodistaan. Tämä on ollut hyvin rankkaa minulle, koska meillä on ollut toisiimme todella läheiset välit.

Olen tuntenut kovaa syyllisyyttä tästä ja siitä, että en enää kyennyt häntä auttamaan, mutta toisaalta olen kiitollinen, että hän sai paikan, jossa on turvassa, vaikka ei sitä ymmärrä. Aluksi hänen sairautensa säikäytti miestäni ja lapsiamme. Muistisairauden takia hänen kanssaan on ollut vaikea kommunikoida ja saada hänet ymmärtämään asioita, vaikka hän kovasti yrittää. Ajan myötä tilanne on tasaantunut, kun olemme tulleet tietoiseksi sairaudesta ja miten sitä hoidetaan.

Yritän muistella iloisia asioita hänestä. Voisin jossain vaiheessa koota hänestä hänen elämänsä historiaa, erilaisia muistoja, tapoja, lempiasioita kuten musiikki, ruoka, matkustelu, kukkien hoito. Tätä kirjoittaessani paneuduin muistelemaan, minkälainen äiti on ollut lapsena, nuorena, vaimona ja ennen kaikkea äitinäni, mieheni anoppina ja lastemme mummina, hyvinä kymmeninä vuosina.

Tällaisten asioiden muisteleminen voisi olla terapeuttista ja nostaa esiin taas sen oikean, hyvän äidin, joka minulla on ollut yli 50 vuotta. Voisin kirjoittaa kaiken paperille ja siitä voisi tulla hyvä ja lämmin olo.

Vuoden alku on ollut raskasta aikaa, luopumisen aikaa, mutta samalla uuden oppimisen aikaa, kasvun matka johonkin uuteen. Olen pitänyt mielessäni sen, että minulla on myös oma elämä, josta minun tulee pitää huolta ja oma perhe, joka tarvitsee minua. Olen saanut vertaistukea, josta olen kiitollinen. Eräs heistä lohdutti sanoen: ”Pidä äidistäsi huolta aina kun voit. Tulee vielä aika, kun voit olla hänen luonaan ja ne hetket ovat niitä, joista voit olla kiitollinen sitten, kun häntä ei enää ole. Mikään, mitä nyt teet ei mene hukkaan.” Kaikki huolenpito jää ihon alle.

Toistaiseksi minulla on vain yksi tällainen hetki, jossa hauras ja murtunut äitini itki, kun olin lähdössä pois hänen luotaan hoivakodissa. Hän peitti kasvonsa ja kysyi, milloin paranee. Menin hänen viereensä ja sanoin:” Älä luovuta vaikka on raskasta.”  Silitin hänen päätään ja halasin häntä. Olen kiitollinen siitä hetkestä.

 

Kuva: Malla Tannerin kotialbumi

Jonotuslista Liity jonotuslistalle syöttämällä sähköpostiosoite alla olevaan kenttään.
You need to Login for joining waitlist.