Sormus vuodelta 1905

Viime vuonna juhlimme aviomieheni kanssa 20-vuotishääpäiväämme. Avioliittomme vahvistettiin Parempi avioliitto ry:n Paremman avioliiton perheleirin Tahdon-kirkossa Pieksämäellä. Se oli kaunis tilaisuus, joka toi muistoja hetkestä, jolloin astuimme avioliittoon. Tunsin 20 vuoden jälkeen tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja hämmästystä, että olimme päässeet tähän asti kahlaamalla läpi avioliiton eri vaiheita ja rakkauden lajeja.

Tie ei ole aina ollut suora ja tasainen vaan ajoittain mutkikas ja kuoppainen. On ollut aikoja, jolloin mutkan takaa on noussut vuori ja kun oli päässyt sen huipulle, ei ollut mitään takuita, ettei sen jälkeen tulisi taas toista vuorta ja vielä kolmatta. Ja tulihan niitä. Kolhuja myös. Silti uskoin aina, että jos meidät oli tarkoitettu yhteen, niin kaikki avioliiton vaiheet tuli kestää osana sitoutumistani avioliittoomme. Ja kestin, kestimme, yhdessä. Onneksi näin.

Tänä vuonna juhlin 50-vuotissyntymäpäivääni. Appivanhempani antoivat lahjaksi appiukon isänäidin sormuksen vuodelta 1905. Anoppini kertoi, että hän sai aikoinaan aviomiehensä äidinäidin sormuksen täyttäessään 50 vuotta. Nyt oli minun vuoroni saada “Tanner”-sormus. Anoppi jatkoi: “Olet ollut suvussa tarpeeksi kauan ja muutenkin varttunut aikuiseksi. Velvoitteena seuraa, että sormuksen saa aikoinaan “Seuraava Tannerin nainen” tarpeeksi vanhana, jotta sormus säilyy suvussa.”

Tunsin suurta luottamusta ja kunnioitusta lahjasta. Tunsin kiitollisuutta, että olemme aviomieheni, heidän poikansa kanssa sitoutuneet toisiimme kuten avioliittoa solmiessamme lupasimme, myötä- ja vastamäessä. Silloin, kun toinen on ollut heikko niin toisen on täytynyt olla vahva. Annettu avioliittolupaus on pidetty. Olemme ymmärtäneet, että sillä tavoin rakkaus kasvaa. Ja kasvoihan se. Symbioosiin ja kumppanuuteen asti.

Täydellistä avioliittoa ei ole olemassa vaan rakkauden eteen täytyy tehdä töitä, sellaisiakin asioita, joista ei aina tule suosionosoituksia. Täytyy tehdä kompromisseja, jakaa ja kestää. Konkreettinen, sitkeä ja hellä rakkaus on oikeaa rakkautta. Rakkautta täytyy voida koskettaa. Rakkaus lohduttaa, tuudittaa ja suojelee. Rakkaus tuoksuu ja maistuu tutulta, joskaan ei aina makealta. On sellaistakin rakkautta, joka on pelkkää ihoa ja hengitystä, mutta joka voi ajan saatossa muuttua elintärkeäksi kuin vesi. Rakkaus on sisällämme, sillä meidät on luotu rakkaudesta, kudottu äitimme kohdussa. Rakkaus on sydämissämme, siinä mitä itse kukin on valmis ammentamaan.

Uskon, että me kaikki kykenemme rakastamaan täydestä sydämestämme, mutta joskus meillä ei ole rohkeutta tehdä sitä kunnolla, koska pelkäämme ettemme saa yhtä paljon takaisin. Emmekä aina saakaan. Kuitenkin antaessamme rakkautta se kasvaa ja kukkii kuin taitavasti leikattu ruusu. Silloin siinä on sellaista iloa, joka tahtoo toiselle vain hyvää, vaikka kokisi nöyryytyksiä tai joutuisi kantamaan taakkoja. Rakkaus muuttuu erilaiseksi iän ja vuosien myötä, mutta se ei koskaan häviä, se vaan muuttaa muotoaan.