”Paljon sanomatta jää…”

Eräänä iltana mieheni alkoi pyytämättä auttaa minua. (Minulle se on suuri huomaavaisuus, vaikka olen oppinut pyytämään apua.) Hän alkoi taitella aa-nelosia neljään osaan. Se tehtävä oli kokonaan minun juttuni. Ehkä hän arvasi, että jos minä sen teen, homma hoituu kyllä nopeasti mutta kulmat eivät ole kohdakkoin.

Puuhaillessamme ajattelin, että minun on muistettava kiittää häntä. Sitten joku soitti. Pian alkoivat iltauutiset. Tuli yö ja uni. Aamulla herätessäni muistin asian heti. Puolisoni oli jo lähtenyt töihin. Pitkän päivän jälkeen tavatessamme muistin antaa kiitoksen sanat.

Aika usein jää olennaisia asioita sanomatta, vaikka toista ei pitäisikään itsestäänselvyytenä. Olen tavannut henkilöitä, jotka puolisonsa siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen ovat käyneet läpi yhteistä elämää ja miettineet, tuliko toiselle koskaan sanottua, kuinka rakas hän oli.

Kun lapsemme olivat pieniä, kysyin heiltä toisinaan, että tietävätkö he minun rakastavan heitä. ”Totta kai mä sen tiedän, kun sä olet niin monta kertaa sen sanonut”, sanoi muutaman vuoden ikäinen pellavapää melkein kyllästyneen oloisena. Lasten aikuistuttua rakkauden sanoittaminen helposti jää. Kun jokin aika sitten lähetin perheen Whatsapp-ryhmään nuorten aikuistemme kuvan yhteiseltä metsäretkeltä ja kirjoitin: ”Te neljä – niin rakkaita kaikki”, minua melkein huimasi. Yleensä osoitan rakkauttani esiäitieni tavoin: Emännöin omilleni pitoja.  Amerikkalaisessa kulttuurissa viljellään paljon helliä sanoja. Sitä voidaan pitää kevytkenkäisenä, mutta siitä voi myös ottaa oppia.

Nazim Hikmet kirjoittaa runossaan: ”Meristä kaunein on vielä purjehtimatta, lapsista kaunein on vielä kehdossaan. Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä. Sanoista kaunein, jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta.”

Sanotaan se pian.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Photo by Volodymyr Hryshchenko on Unsplash

Jonotuslista Liity jonotuslistalle syöttämällä sähköpostiosoite alla olevaan kenttään.
You need to Login for joining waitlist.