Kirje 24-vuotiaalle

Kuulin radiosta mainoksen, jossa näyttelijä Seela Sella mietti, mitä hän kertoisi 24- tai 25-vuotiaalle itselleen. En tarkalleen muista, mikä ikä mainoksessa mainittiin. Mietin, mitä itse kertoisin itselleni, jos omistaisin aikakoneen ja voisin nyt hypätä madonreikään ja loikata aikaan, jolloin 24-vuotias Juho oli juuri aloittanut ”oikeissa töissä” ja vuokrannut kämpän. Varoittaisinko tulevista takapakeista vai kertoisinko onnistumisista? Mitä kertoisin parisuhdeasioista?

En ole itse kovinkaan vanha, joten mitään suurta elämän tuomaa viisautta en voi tässä jakaa. Elämän koulussa tohtorin tutkinnon suorittaneet varmaan nauravat partaansa oivalluksilleni, mutta eipä siltä, jolle ”Lusikalla on annettu, voi kauhalla vaatia”. Siksi uskaltaudun nyt hieman raottamaan mieleni ullakolta löytyvää, pienen pölykerroksen päällensä saanutta muistojen laatikkoa.

Muistan miettineeni aivan ensimmäisenä sitä, miten selviän taloudellisesti. Olin jo opiskeluaikana ollut nuuka ja säästänyt opiskelujen loppua varten, jolloin muutan pois asuntolasta ja vuokraan ensimmäisen asuntoni ja kalustan kotini. Onneksi olin säästänyt, sillä nyt asumisen todelliset kustannukset vyöryivät eteeni. Asunnon lisäksi oli hankittava myös auto. Aiemmin asuntolassa eläminen oli ollut melko huoletonta ja helppoa. Vaikken edelleenkään käytä lautasliinana tonnin seteleitä eikä kotini länsisiivessä ole ylellistä miesluolaa, sanoisin itselleni nyt: ”Älä huoli, sinusta pidetään huolta”.

Kun löysin ihmisen, joka näkee ulkokuorta pidemmälle, päädyin solmimaan avioliiton hänen kanssaan. Myötä- ja vastamäkiä on ollut ja varmaan tulee jatkossakin olemaan. Se, mitä silloin jännitin, oli se, mitä tiesin aviovelvollisuuksien lopputulokseksi: isäksi tulemisen. Mietin, olenko valmis siihen ja miten lapsiani hoidan ja kasvatan. Olenko isänä liian ankara vai lepsuista lepsuin? Tänään sanoisin nuorelle itselleni, että: ”Älä huoli. Olet taitava kasvattaja. Äkkipikainen, mutta reilu ja rakastettu isi”.

Kolmas huolenaiheeni oli parisuhteeni. Nuorempana moni vasta opettelee näitä taitoja ja teininä ihmissuhdekuviot voivat olla myrskyisiäkin. Tiesin, että aivot kehittyvät armeijaikään asti ja hieman siitä eteenpäinkin, joten nyt 24-vuotiaana, minun pitäisi hypätä pois telakalta ja olla valmis. Enää turhaa kiihtymistä tai draamailua ei voi laittaa nuoruuden piikkiin, vaan olisi osattava käyttäytyä kuin aikuinen. Mutta entä jos näin ei olekaan? Entä jos pilaan parisuhteeni olemalla itsekäs tai en enää näe puolisoani työtaakan alta? Entä jos omaamani parisuhdetaidot eivät rakenna liittoani vaan nakertavat. Rohkaisisin nyt 24-vuotiasta itseäni sanomalla: ”Älä huoli. Teistä pidetään huolta.  Löydätte itsenne avioliittotyön piiristä, jossa saatte tukea ja työvälineitä, joilla opitte kuulemaan toisianne paremmin. Parisuhdetaidoissa ei tarvitse omata sensein arvoa tai olla lopullisesti valmis, vaan aina voi oppia. Ihminenhän muuttuu kaiken aikaa.”

En siis lopulta kertoisi nuorelle itselleni, missä onnistun ja missä en. Pikemminkin kehottaisin luottamaan siihen, että se mitä olet, se riittää. Se, miten asiat menevät, niin ne menevät. Isossa Kirjassa meitä kehotetaan saattamaan se, mitä tarvitsemme, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee meidän sydämemme ja ajatuksemme (Fil. 4:6-7). Tuohon kaiken ylittävään ja mielen varjelevaan rauhaan haluaisin nuoren itseni jättää.

 

 

 

Kuva: Unsplash

Juho Loukasmäki

Juho Loukasmäki

Blogisti

Neljän naisen ympäröimä 33v aviomies. Pitää lukemisesta, kitaran soitosta ja podcastien kuuntelusta. Kirjoittaa lasten möläytyksiä kirjaan, jonka lahjoittaa anopille.

Jonotuslista Liity jonotuslistalle syöttämällä sähköpostiosoite alla olevaan kenttään.
You need to Login for joining waitlist.