Anteeksi, puhutko parisuhdetta?

Lapseni täytti vuoden. Isänä odotan kovasti, että hän oppisi sanomaan isi. Vaimoni odottaa luonnollisesti, että ensimmäinen sana olisi äiti. Kuitenkaan kumpikaan sana ei ole ollut yksivuotiaan huulilla. Sen sijaan sieltä on kajahtanut ilmoille erään kolmannen suuren esikuvan nimi. Nimittäin isosiskon. Sitä yksivuotias toistaa isosiskon lähtiessä kouluun ja sieltä palatessa. Kalkkikset eivät ole juuri mitään.

Tämä on kuitenkin vain väliaikainen takapakki ja uskon yksivuotiaan kohta oppivan myös kahden muun sankarin arvonimet. Ei siis huolta. Tämän jälkeen hän varmasti oppii paljon isän viisauksia, joita hän tallentaa muistilokeroihinsa, paljastaen niitä sitten pienissä erissä päivähoidossa. Ja taas pääsen ehdolle vuoden kasvattajan tittelistä.

Tästäkään kauhukuvasta en valahda valkoiseksi ja pelosta pakene maan alle, vaan odotan sitä, että lapsi oppii puhumaan. Näin hän saa ilmaistua tarpeitaan ja mielenkiinnon kohteitaan selkeämmin. Vaikka meillä ei ole keskenämme sanoja, niin kyllähän me jotenkin toisiamme ymmärrämme. Ruokaa tulee, vaipat vaihdetaan ja murheellista lohdutetaan. Mutta jos lapsi osaa sanoa ”Pelkään pimeää”, ”Rakastan iskää”, ”Olen prinsessa Elsa”, tuntuuhan se paremmalta. Vaikka lapsi voi ilmaista samat asiat elein suhteellisen ymmärrettävästi, on aivan eri asia, kun hän sanoo ne ääneen aivan itse.

Kun olen osallistunut avioliittotapahtumiin tai parisuhdetapahtumiin eri seurakunnissa, ihmiset kertovat, että jotkut jättävät autonsakin kaupan parkkipaikalle ja kävelevät siten tilaisuuteen, ettei kukaan näkisi, mihin he oikeasti menevät. Moni pelkää leimaantumista. Jotkut kertovat, että heidän tuttavansa ovat kyselleet: ”Miten huonosti teillä menee, kun käytte avioliittokursseilla?”

On siis totta, että avioliittotyöhön liittyy stereotypioita ja se on sääli. Itsellenikin on sanottu: ”Parisuhdekurssit ovat huuhaata. Ilman niitä pärjää vallan mainiosti”. Se on totta, etteivät kaikki tarvitse parisuhdetaitoihin opastusta. Uskon kuitenkin, että vain harva on lemmentohtori syntyessää. Lähtökohdatkaan eivät ole kaikille samanlaiset.  Parisuhteessakin on kyse taidoista, joita voi oppia. Vähän niin kuin lapsi oppii elämänsä varrella uusia taitoja kuten puhuminen.

On totta, että ymmärrän lapsen tarpeet, vaikkei hän niistä kertoisi sanoilla. Voin tulkita hänen eleitään: ääntelyä, ilmeitä, kehonkieltä. Mutta paljon täsmällisemmin ja selkeämmin pystyn vastaamaan hänen tarpeisiinsa, kun hän kertoo niistä. Onhan minun ymmärrykseni sidoksissa aina omaan tulkintaani.

Siksi puhuminen on tärkeä taito. Sen avulla mielemme salat avautuvat myös muille. Näin on myös parisuhteessa. Voimme seurata toisen kehonkieltä, äänen painoja ja ilmeitä, ja parisuhde toimii niinkin, mutta onhan se paljon hienompaa, jos toinen kertoo tarpeistaan, toiveistaan ja suunnitelmistaan ihan itse, omin sanoin. Näin parisuhde toimii hieman paremmin. Riidat parisuhteessa syntyvät monesti juuri tulkintavirheiden vuoksi.

Ajattelen, että tästä on kyse avioliittotapahtumissa. Teemme hyvästä parempaa. Ei meidän tarvitse ajatella, että parisuhteemme on levällään kuin Jokisen eväät, koska osallistumme avioliittotapahtumiin. Mekin parisuhteessa kasvamme ja muutumme koko ajan. On tärkeä oppia näkemään toiseen. Sitähän pieni lapsikin viestii sanoillaan: Näe minut isi.

 

 

 

 

 

Kuva: Unsplash/Kelli McClintock

Juho Loukasmäki

Juho Loukasmäki

Blogisti

Neljän naisen ympäröimä 33v aviomies. Pitää lukemisesta, kitaran soitosta ja podcastien kuuntelusta. Kirjoittaa lasten möläytyksiä kirjaan, jonka lahjoittaa anopille.

Jonotuslista Liity jonotuslistalle syöttämällä sähköpostiosoite alla olevaan kenttään.
You need to Login for joining waitlist.