Kontrollerista konsultiksi

Kun meille annetaan lapsi, niin elämämme muuttuu. Tiedämme myös, että vaikutamme lapsen kehitykseen ja lapsen kautta laajasti oman elämänpiirimme ulkopuolelle. Valmistaudumme tähän elämänvaiheeseen vaihtelevasti; jotkut hyvinkin tietoisesti, kun taas useimmat meistä luotamme ehkä enemmän vaistoihimme. On kyllä totta, että vaistot kantavat elämän alussa. Vauva tarvitsee kehittyäkseen ravintoa, tutun hoitajan, joka reagoi tarpeisiin, kosketusta ja kommunikaatiota – asioita, joita lähes kuka tahansa pystyisi luettelemaan.

Vauva-ajan jälkeen tilannesidonnaisuudet kasvavat, mutta silti on löydettävissä kaikille yhteisiä hyviä periaatteita. Perheen dynamiikkaa voidaan mallintaa systeemiajattelulla, ja systeemillä on esimerkiksi jokin suunta ja tarkoitus. Psykoterapeutti Saara Kinnunen muotoili meidän vanhempien visio-unelman Isän ja Äidin kurssilla: ”Lapsemme luottavat itseensä, he käyttävät kaikkia mahdollisuuksiaan ja rakentavat vahvoja ihmissuhteita.” Eikö olekin hyvä tavoite, vai löytyykö parempia?

Tällainen unelma vaatii meiltä vanhemmilta uskoa, joka ylittää tämän päivän. Tarvitaan myös jonkinlaista aktiivisuutta, koska unelma ei konkretisoidu sattuman kautta tai luottamalla pelkästään yhteiskunnan harteisiin. Meidän ei kuitenkaan kannata rynnätä tekemään mitä tahansa, vaan kohdistaa toimet siihen mikä vahvistaa lapsen toimijuutta. Lapsen tarpeiden tulisi määrittää toimimmeko kontrollerina vai konsulttina. Kun lapsi tarvitsee tukea ja rajoja, niin olemme vahvemmin läsnä, ja kun taas kyse on kasvupotentiaalista, niin kaivamme sisäisen konsulttimme esiin. Jos koemme, että lapsen tulisi kasvaa prosessissa, niin systeemiajattelun mukaisesti muutosvelvoite koskee meitäkin.

Joidenkin meistä on asetettava lapset suurempaan vastuuseen oppimisestaan, kotitöistä ja harrastuksistaan. Systeemikielellä puhuen, ylipalveleva lieventää tämän hetken oireita, mutta toiminnan ei-tarkoitettuna seurauksena hän aiheuttaa isomman ongelman myöhemmin. Vastuun kantamisen lisääminen ei ole kuitenkaan kovin nopea prosessi, koska aivomme ovat täysin valmiit vasta 25 vuotiaana.

Toisten meistä on siirryttävä lähemmäksi lapsen maailmaa, vaikka tämä maailma tuntuu oudolta ja tuottamattomalta, ja vaikka muualle elämään jää tämän jälkeen annettavaksi vähemmän energiaa. Systeemin käyttäytyminen riippuu aivan kaikkien osien välisistä vuorovaikutussuhteista – yhtäkään osaa ei voi poistaa seurauksitta – joten etäinen vanhempi vaikuttaa negatiivisesti. Osallisuuden palkinto on taas uskomaton; se synnyttää uusia ominaisuuksia, joita systeemin yksittäisillä osilla ei ole.

Kun tavoittelemme unelmaa, niin siitä seuraa lyhyellä aikavälillä hankaluutta, mutta pitkällä aikavälillä hyvää. Systeemiajattelussa juuri viiveiden ja palautteen ymmärtäminen ovat keskiössä. Meidän pitää yrittää nähdä tapahtumien taakse, niihin rakenteisiin ja ajatusmalleihin, jotka kylvettiin jo kauan aikaa sitten, ja joista tämän päivän tapahtumat kumpuavat. Entä uskallammeko tehdä konkreettisia tekoja kohti unelmaa, vaikka tällä hetkellä emme löytäisi yhtäkään hyvää perustetta? Jos annamme tämän päivän kuohunnan määritellä tavoitteemme, niin unelmamme romahtavat. Systeemiajattelua tämäkin.

Eikö enää riitä, että yrittää olla vain ihan tavallinen vanhempi? Riittää. Kaiken sähellyksen ja vaativien elämäntilanteiden keskellä meidän on kerrottava lapsille, että ihmisarvomme perustuu ainoastaan Jumalaan. Ei asemaan, ei kykyihin, ei suorituksiin, ei lopputulokseen. Kyseessä ei ole edes ihmislajin arvo, siis se, että satumme olemaan joissakin asioissa etevämpiä kuin eläimet. Arvomme lähtee siitä, että Jumala tuntee aivan omakohtaisesti keskeneräisyytemme ja silti Hän on antanut meille mahdollisuuden päästä yhteyteensä. Olemme niin arvokkaita. Tämä arvokkuus kantaa, mutta aivan erityisesti silloin kun muu suunta tuntuu olevan hukassa. Niin kuin systeemin sisäiset osat ovat jakamattomasti sidottuja toisiinsa, niin myös oma systeemimme on osa suurempaa vaikuttavaa todellisuutta. Elämämme ei ole suljettu järjestelmä.

You need to Login for joining waitlist.