Yhteistä erilaisuutta

Haluan läheisempään yhteyteen puolisoni kanssa, mutta en aina tiedä miten. Uskon tavoitteellisuuden synnyttävän automaattisesti tiiviimpää yhteistyötä, mutta puolisoni kokee aktiivisuuteni häneen ja perheeseemme kohdistuviksi vaatimuksiksi. Hän ottaa etäisyyttä ja syyllistyy. Minä ärsyynnyn ja yritän voimakkaammin. Parisuhdetutkija John Gottmanin mukaan tällainen negatiivinen kehä on löydettävissä jokaisesta parisuhteesta, joskin useimmin mies-nais asetelmaltaan toisinpäin kuin meillä.

Pystyn ajattelemaan, että me molemmat tavoittelemme kyllä hyvää, ja tasapainoa. Pystyn edelleen ajattelemaan, että minun kannattaisi hiljentää vauhtia päästäksemme parhaaseen lopputulokseen. Tämä kaikki on totta. Mutta sitten kun ajatusten tulisi näkyä teoissa, niin muutos onkin vaivalloista, tehotonta, suorastaan vaarallista.

Ja pelothan siellä taustalla jylläävät. Tavoittelen yhteyttä, koska pelkään olevani muuten merkityksetön ja jääväni yksin. Puolisoni vetäytyy, koska hän pelkää olevansa riittämätön ja kadottavansa itsensä aktiivisemman vaikuttajan syövereihin. Kun tunnistamme pelkomme, niin voimme vastata niihin jotain. Kuten “en voi jäädä yksin, koska olen aina yhteydessä”, tai “en voi koskaan kadottaa itseäni, koska minulla on valtaa ja vapautta”. Nämä vastaukset ovat tosia, mutta täysin tyhjiä niin kauan kunnes kerromme keneen olemme yhteydessä tai mistä valtamme on peräisin. Kristillisyys pystyy vastaamaan näihin kysymyksiin niin että tuhoisat kehät murskaantuvat lopulta.

Kun olemme löytäneet hieman tukevampaa maata jalkojen alle, niin voimme käyttää vahvuuksiamme ja rakentaa jotain yhteistä. Ryhmällä – ja mielestäni myös parisuhteella – on kaksi tavoitetta, ulkoisten päämäärien saavuttaminen sekä sisäisen kiinteyden ylläpito. ´Meitä´ ei ole, jos toinen tavoite puuttuu. Tavoitteet tuntuvat olevan myös keskenään ristiriidassa, mutta vain jos tarkastelemme niitä toisistaan riippumattomina. Olen hyvä hahmottamaan kokonaiskuvaa ja mahdollisuuksia, kun taas puolisoni osaa huomioida yksilöllisiä tarpeita. Näihin itselle vieraisiin vahvuuksiin ihastuimme toisissamme jo 20 vuotta sitten!

Joku voisi kommentoida, ettei kahden ihmisen yhteiselossa kannattaisi olla kovinkaan paljon tavoitteellisuutta, tai että jokainen vastaa vain itsestään. Näin tapahtuu, kun vapaus ymmärretään virheellisesti vapaudeksi aivan kaikesta ja avioliittoa kuvaillaan kahden riippumattoman ihmisen väliseksi sopimukseksi. Näin taas ei ole kristillisessä liitossa, joka on sosiaalinen kasvuprosessi.

Liike paljastaa esiin hankaluutta ja erilaisuutta, ja jotenkin tästä yhtälöstä pitäisi puristaa ulos kokemus yhteisestä asiasta. Se ei ole kovin helppoa. Aluksi kannattaa vaihtaa kuuntelulle. Ottaa vastaan informaatiota, pitää oma suu kiinni ja yrittää hillitä omia tulkintoja. On muuten aika uskomatonta, että pelkkä itsehillintä ja toiseen päin kääntyminen tuottavat aina enemmän ratkaisuja kuin haasteita. Ei auta tieto tai järkeily.

Kuuntelu herättää myös tunteita, jotka käyttäytyvät kuin meidän kissa. Tiedän, että yleensä jääkaapin oven avaaminen saa kissan ilmestymään. Kissa pitää huomata tai se hyppää koko ajan eteen, ja hetken jälkeen se taas katoaa salaperäisesti. On aivan perusteltua huomauttaa, että tällainen mielen joustavuus tuntuu gandhimaiselta, johon me emme voi yltää helposti arjen keskellä. Totta, mutta yrityskin tuottaa hyvää hedelmää.

Kun kuuntelu on osa vuorovaikutusta, niin on aika avata oma suu. Väestöliiton parisuhdetiimin esimies Heli Vaaranen listaa kolme viestiä: Kysy, älä oleta. Ennakoi, anna tietoa. Pyydä mitä tarvitset, älä odota. Jotenkin aavistan sisimmässäni, että herkempi kuunteleminen ja rehellisempi viestintä tuottaisivat ympärillemme erilaisen elämän. Ehkä siksi pidän kiinni kaikesta saatavilla olevasta vallasta. Tunnetun ajatusvääristymän mukaan pystymme arvioimaan mahdollisen muutoksen välittömiä seurauksia, mutta emme näe pidemmän aikavälin suurempia mahdollisuuksia. Kuka uskaltaa ylittää tämän päivän ja unelmoida suuria?