Elämän suunta

28.1.2018 Markku Hapulahti

Nelivuotias lapsi käyttäytyy huonosti. Energiat lienevät alhaalla tai hän kaipaa syliä - hyviä ajatuksia näin jälkikäteen. En pysty muuhun kuin polttamaan päreeni, koska olen itsekin ajanut tankin tyhjäksi. Mutta ihmetyksekseni lapsi ei jatka samasta tunnetilasta, vaan sanat ja kehonkieli loihtivat esiin rakentavia mahdollisuuksia ulos tilanteesta. Ihan kuin lapsi ammentaisi jostakin itseään suuremmasta tietovarannosta. Käyttäytyminen tuntuu hieman liian kehittyneeltä ollakseen vain pelkkää sattumaa tai ympäristöstä kopioitua, katso nyt mallejakin! Tapahtuma johdattaa kysymään, että voisiko kaikki hyvään elämään tarvittava informaatio ollakin jo valmiina, kenties jopa sisällämme?

Miksipä ei? Saammehan simuloitua koko fyysistä universumiamme vain kourallisella lakeja ja valittuja vakioita, ja elävistä eliöistä löytyy valmistusohjeet DNA:sta. Mutta näillä tiedoilla ei vielä ennusteta ihmisen toimintaa kovin tarkasti, tarvitaan lisää ainesosia; historiaa, suhteita, ympäristöä, tahtoa, tapahtumia. C.S. Lewis löytää kaksi muuttumatonta suuntaa; luonnon lait sekä fyysiselle maailmalle että ihmisen moraalille. Lewisin mukaan olisimme kummankin lain vaikutuksen alaisia tahdostamme tai kulttuuristamme riippumatta, mutta moraalilain toteuttamisen voisimme valita. En voi kieltää, lapsi saattoi tunnistaa jotain tällaisesta moraalilaista. Mutta yhtä hyvin hän saattoi nostaa tapoja ihmisen kehityshistoriasta tai kasvatuksestamme. Kaikki käy, lopputulos kertoo samasta tahdon ja hengen vapaudesta.

Perusteiden löytämisen tekee hankalaksi se, että jos elämässä on valmiita ohjeita, niin niiden on pakko olla täysin kiinteä osa koko olemisen tapaamme. Ehkä vastaukset ovat liian lähellä, liian ilmiselviä. Silloin jäisi vain aavistus, että kaikella tuntuu olevan jonkinlainen taju suunnasta ja kasvusta. Olen taipuvainen ajattelemaan näin ja ihmettelen päivittäin, miten elämä voikaan kantaa omasta toiminnasta tai tilanteista huolimatta. Mihin meitä ohjataan?

Dosentti Kari Kuula nostaa kirjassaan Kotona kristillisyydessä kasvun kehään ihmisyksilön lisäksi koko ihmiskunnan ja kaiken elämän, jotka ajan myötä muuttuvat täydellisemmiksi itsekseen ja syventävät yhteyttään alkuperäänsä. Kuulostaa vaaleanpunaiselta sokerihattaralta, missä ovat huonot lähtökohdat ja kaamea loppu? Jostakin syystä tämä hattara ei lähde irti tavallisella vesipesulla.

Suunnasta ja kasvusta huolimatta on maailmassa silti vielä paljon keskeneräistä. Itsensä tiedostava elämä pystyy painottamaan omaa vapauttaan olla hakeutumatta elämän viitoittamaan suuntaan. Löydän itseni vieläkin silloin tällöin ajattelemasta, että miten lapset osaavatkin ärsyttää niin paljon, tai miksi perhettä pitäisi pyörittää niin erilaisen ihmisen kanssa.

Havaintoina ja tuntemuksina nämä ovat täysin totta, tältä tuntuu aina välillä oikeutetusti. Nämä havainnot aiheuttavat tuhoavaa ristiriitaisuutta vasta, kun tulkitsen niitä itsekeskeisen maailmankuvan kautta; silloin joku muu on väärin, jonkun toisen on muututtava. Jos taas yritän ajatella sitä, mikä tässä tilanteessa edistäisi parhaiten elämää, niin silloin usein muutospaineet kääntyvätkin sisäänpäin. Voin tunnistaa sen mitä minun pitäisi tehdä, ja ajatella silti, että juuri minun ei kuulu ottaa ensimmäistä askelta - Joitakin vastauksia löytyy, olemme hyvään taipuvaisia, mutta kovin laiskoja etsimään ja vajaita tahtomaan.

Ja tämä tahto on lopulta kaataa koko veneen. Jos leikittelen ajatuksella millainen maailma olisi pelkästään kehityshistoriamme sekä ihmisen vapaan tahdon muovaamana, niin pidän nykyistä palloamme tätä odotusarvoa parempana. Kaikesta vääryydestä huolimatta. Siksi lisään vielä yhden aineisosan Kari Kuulan ideaa mukaillen: Jos en osaa havaita elämän tarjoamaa kasvusuuntaa, Jumala astuu armostaan rinnalleni ja suostuttelee palaamaan yhteyteensä. Tämä ilmenee minulle erityisesti ihmisinä, koska vain samat olomuodot voivat olla vahvimmassa vuorovaikutusyhteydessä toisiinsa. Kaikki tapahtuu itsenäisyyttäni kunnioittaen, sillä ylhäältä käsin annettua manipulointia vastaan syttyisi välitön vastarinta, ja yhtä askelta suurempiin ymmärryksen loikkiin en pysty. Joskus tällainen armo ei vain tunnu kovin laupealta lepopaikalta, vaan se kiistää kaiken haluamani, ja herättää vahvoja tunteita läheltä.


 


Markun muita blogi-kirjoituksia

 
Markku Hapulahti
markku hapulahti m Merkitysten kintereillä. 41v, naimisissa 16v, kolme lasta, Riihimäeltä.


Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok