Vain yhdessä voi olla yksin

15.5.2016 Malla Tanner

Ensimmäinen rakkaudentunnustus

Muistan kun ensimmäinen poikaystäväni kertoi olevansa rakastunut minuun. Totesin siihen, että "kiitos", kun en tiennyt mitä muutakaan sanoa. Menin hyvin hämilleni tunnustuksesta koska en tiennyt mitä rakkaus on. Hän varmasti odotti minulta jotain muuta - totta kai. Hän valmistautui tunnustukseen viikottaisilla rakkauskirjeillä oltuaan armeijassa. Hän soitti keskeltä metsää ja vilustui käveltyään sateessa vain päästäkseen soittamaan minulle. En osannut iloita hänen tunnustuksesta yhdessä hänen kanssa vaan jätin hänet ikäänkuin yksin, en ilkeyttäni vaan kyvyttömyyteni takia. Rakkaudentunnustus herätti jotain menneisyydestäni, jotain mitä en ollut valmis kohtaamaan enkä käsittelemään. Vuosi myöhemmin hän joutui auto-onnettomuuteen ja menehtyi välittömästi tietämättä tunteistani yhtään mitään. Surin häntä pitkään.

Rakkaudettomuus menneisyydessä

Kohdatessani todellista rakkautta tunnistin menneisyydessä kokemani rakkaudettomuuden. Siksi poikaystäväni tunnustus teki kipeää minulle, joka olin elänyt rakkaudettomuudessa. Tämän asian tiedostaminen nosti paljon sisäisiä haavoja mikä sai minut vuosiksi torjumaan rakastavat ihmiset läheltäni. Rakkauden mahdollisuus teki niin kipeää, että oli parempi elää sinkkuna kuin parisuhteessa.

Rakkaus on suurin voimavara

Uskaltaisin väittää, että rakkaus on suurin voimavara ihmisen elämässä. Ei ole paikkaa mihin rakkaus ei pääsisi. Jokainen haluaa rakkautta. Lapset hakevat sitä vanhemmiltaan, vanhemmat lapsiltaan, puolisot puolisoltaan, potilaat lääkäriltään, asiakkaat terapeutiltaan, ystävät ystäviltään, sitä haetaan jopa prostituoidulta. Olen oppinut, että ihminen löytää identiteettinsä rakkauden kautta. Ehkäpä ihminen hakee rakkautta hakiessaan omaa itseään.

Rakkaus herätti haavat

Minäkin halusin rakkautta ja näin tapasin nykyisen aviomieheni. Avioliittoni alkuvaiheessa ensimmäisen lapsen jälkeen muistan katselleeni kateellisena rakastuneita pareja. Minua ärsytti, kun he koskettelivat toisiaan julkisilla paikoilla. Omassa parisuhteessani kun ei ollut tällaista läheisyyttä. Ruuhkavuosina rakkaudettomuudesta tuli jo normaali tila. En tiennyt enää paremmasta. Koko ajan oli kiire. Oikeastaan sitä juoksi pakoon toisia ja itseään jotta ei tarvinnut käsitellä omia haavoja. Meidän parisuhteessa tuolloin naamiot kulkivat toistensa ohitse ja olivat näennäisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Puhuimme siis paljon, mutta emme sanoneet mitään. Elämä oli yhtä suorittamista ja lohdukkeiden taakse piiloutumista.
Ruuhkavuosien jälkeen sain mahdollisuuden pysähtyä ja ymmärsin, että en voi enää elää rakkaudettomassa ympäristössä. Tulin myös tietoiseksi, että yksi syy siihen oli olemuksessani oleva häpeä, jota en aiemmin ollut tiedostanut. Opin, että häpeä on syvintä rakkaudettomuutta. Häpeässä ihmisen persoonaa tuhotaan ja vahingoitetaan. Siinä missä rakkaus pyrkii rakentamaan ihmisen persoonaa, häpeä pyrkii sen tuhoamaan. Mitä vähemmän rakkautta on saanut, sitä enemmän on häpeää. Häpeä johtaa siihen, ettei uskalla katsoa omaa syyllisyyttään, sillä ei ole rakennetta kestää sitä. Olin lapsesta asti kantanut omana häpeänä kaiken sen minkä vanhempani olivat jättäneet selvittämättä. Ne ikään kuin siirtyivät häpeänä minulle. Toisaalta rakkaus herätti minut näkemään, mitä muut olivat tehneet minulle ja mitä itse olin tehnyt muille.

Kosketuspintamme kohtasivat

Vasta kun opin tunnustamaan heikkouteni puolisolleni ja hän minulle me pääsimme toistemme lähelle. Haavoistamme tuli toistemme kosketuspinta. Meidän välille tuli läheisyyttä, kun opimme olemaan rehellisiä ja aitoja. Meistä tuli näkyviä, emme olleet enää naamioita. Heikkoutta on helppo rakastaa koska se on niin inhimillistä. Ennen hyvänä pitämämme vahvuus ei herättänyt hellyyttä eikä myötätuntoa. Heikkouden tunnustaminen teki meidät haavoittuvaksi ja pääsimme siinä käsiksi omaan inhimillisyyteemme. Sen jälkeen meidän väliltä hävisi pelko ja viha ja tilalle tuli totuudellinen rakkaus. Meidän taakka on pienentynyt. Emme enää murskaudu ongelmiemme alle emmekä tukehdu huoliin vaan katselemme niitä yhdessä asioina, joille voi tehdä jotain. Tällainen yhteys mieheni kanssa on tuonut turvaa mikä auttaa sietämään elämässä olevaa turvattomuutta. Kannettuna ja rakastettuna uskallan seistä yksin. Siedän omaa erillisyyttäni ja kannan omia ongelmiani. Olen oppinut, että vain yhdessä voi olla yksin.

 


Mallan muita blogi-kirjoituksia

 
Malla Tanner
malla2Naimisissa vuodesta 1998 ja kolmen aktiivisen pojan äiti. Perheessä myös 3-vuotias walesinspringerspanieli. Harrastukset syvävenytys, melonta, pyöräily ja hiihto.

Perustiedot: monitoiminen assistentti ja työnohjaaja, kotipaikka Lohja.

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok