Näen sinut vasta kun näen ensin itseni

3.4.2016 Malla Tanner

Istun juhlissa ja katselen n. 40-vuotiaan kolmen lapsen äidin silittävän miehensä hiuksia ja poskea. Näen naisen, joka kunnioittaa ja rakastaa miestään. Hän katsoo hellästi miestään, mies katsoo eteenpäin, nainen silittää tämän hiuksia ja asettaa ne miehensä korvan taakse. Mies ottaa levollisena ja tyytyväisenä vaimonsa hellyyden vastaan vaikka on nukkunut jo useita öitä huonosti heidän 1-vuotiaan kuopuksen valvottamana. Mietin kuinka pitkään tämä pari on ollut yhdessä. Pian mies katsoo vaimoaan ja kertookin ylpeänä, että hän tapasi vaimonsa 17-vuotiaana, vaimo oli tuolloin 15-vuotias. Vaimo katsoo miestään ja kertoo, että he ovat olleet yhdessä jo 22 vuotta, vanha pari, kertoo vaimon ilme. Näen vahvan naisen, joka on päässyt täyteen naiseuteensa.

Saan seuraavana päivänä viestin, jossa ystäväni kertoo ystävänsä erosta. Nainen on lamaantunut koska hänen miehensä muuttaa pois seuraavalla viikolla. Mies on sekaisin koska olisi halunnut jatkaa avioliittoa, mutta nainen on tehnyt eroa jo kaksi vuotta ja mies kuulemma vellonut samassa tilanteessa. Nainen ei jaksa enää yrittää. Hän ei pysty antamaan anteeksi.

Paluu menneisyyteen

Istun mieheni kanssa avioliittotapahtumassa, yhdessä monista, ja kuuntelemme luentoa. Tökimme toisiamme, ja haluamme sohaista arkaan paikkaan, katsomme toisiamme silmiin ja sanomme tai ainakin ajattelemme "juuri tuollainen Sinä olet". Etsimme toisistamme vikoja ja toivomme, että tuo toinen muuttuisi. Minussahan ei ole mitään vikaa, ajattelemme. Tulemme kotiin avioliittotapahtumasta. Ihmettelen, kun mikään ei muutu vaan 2-3 kuukauden päästä ajaudumme takaisin vanhoihin ajatus- ja käytösmalleihin. Näyttää siltä, että käytämme toisiamme omiin tarkoituksiimme sen sijaan, että olisimme liittyneet toisiimme tasavertaisina kumppaneina. Ripustaudumme toisiimme ja kieltäydymme omasta kasvusta. Huomaamme, että tarpeemme eivät täyty, ja molemmat alamme voimaan huonosti. Kumpikin syytämme huonovointisuudesta toisiamme mikä vaikeuttaa entisestään pyrkimyksiämme löytää läheisyyttä.

Menneisyyden vääristämä kuva

Luen Hellstenin kirjasta, että ihminen, jolla ei ole kykyä nähdä toisen ihmisen erillisyyttä, ei tule nähdyksi omana itsenään vaan mahdollisesti toisen tyydyttämättömien tarpeiden lävitse, jotka ovat peräisin ihmisen omasta lapsuudesta tai nuoruudesta. Nämä tarpeet liittyvät usein sellaiseen, mitä ihmisen olisi pitänyt saada omilta vanhemmiltaan. Ne eivät ole asioita, joita voi odottaa aikuisena omalta puolisoltaan. Tällaisessa tilanteessa takerrutaan puolisoon ja odotetaan hänen antavan sellaista turvaa, joka ei ole toiselle ihmiselle mahdollista.

Tukipari

Jossain vaiheessa ymmärrän, että emme pysty yhdessä käsittelemään asioita ennen kuin suostumme näkemään ensin itsemme. Otan yhteyttä HNMKY:lle ja kysyn mitä voimme tehdä. Meille ehdotetaan tukiparia. Mikä on tukipari? Se on pariskunta, joka antaa vertaistukea. Minuun ottaa yhteyttä nainen, joka ehdottaa tapaamista. Kysyn hänen ikää. Hän kertoo olevansa minua melkein kymmenen vuotta nuorempi. Ajattelen, mitä hän voi tietää ja osata, kun on vasta niin nuori. Hän uskoo voivansa auttaa, mutta valinta on minun. Vaihtoehdot ovat vähissä ja tapaamme mieheni kanssa naisen ja hänen miehensä. Tunnelma on painostava ja toiveikas, istumme toisiamme vastapäätä ja aloitamme vähän kankeasti. Tapaamisella ei ole esityslistaa. Aika alkaa loppua ja sitten kerron erään muiston kaukaa menneisyydestä. Nainen ja hänen miehensä ovat hetken aivan hiljaa ja sitten nainen katkaisee hiljaisuuden ja kertoo, että hänellä on samanlainen muisto. Ajattelen, että tulen kuulluksi ja ymmärretyksi. Hän tietää mistä puhun – hän ymmärtää sittenkin. Hän sanoo tapaamisen päätteeksi, että uskoo tapaamisemme olleen tarkoitettu. Rohkaistun ja ajattelen, että meidän parisuhteella on sittenkin toivoa, edes sinapinsiemenen verran.

Pitkällä kurssilla miehen kanssa

Tukiparin ohjeistamana menemme seuraavaksi 5 kuukauden pituiselle kurssille, johon osallistuu sekä miehiä että naisia, mutta molemmilla on omat ryhmät. Vähän eri tavalla kuin avioliittotapahtumissa, joissa ollaan pariskuntina ryhmissä. Mieheni menee luennon jälkeen miesten ryhmään ja minä naisten. Kurssilla kerrotaan, että täällä pääsee tutustumaan itseensä, persoonaansa, itsetuntoon, tunteisiinsa, naiseuteen/miehuuteen. Luennot ovat todella hyviä, luennoitsijat vaihtuvat joka kerta. Kurssin lisäksi käymme kumpikin yksin terapiassa. Se on rankkaa aikaa, sisällä oleva lapsi pistää hanttiin kaikin tavoin koska joudun kohtaamaan omat pelkoni ja vihani, pelkään että joudun jälleen hylätyksi.

Mitä opin?

Opin kohtaamaan kivut koettujen menetysten johdosta, ja sen, että niitä ei voi heittää toisen kannettavaksi vaan omat kivut pitää kantaa itse. Tämä tarkoittaa oman surun kohtaamista ja käsittelemistä, sen surun, joka on seurausta lapsuudesta ja nuoruudesta. Opin sen, että toista ei voi muuttaa vaan toisen erilaisuus pitää hyväksyä. Opin ymmärtämään mistä erilaisuus johtuu ja olemaan armollisempi toisia ja itseäni kohtaan. Opin kunnioittamaan puolisoani ja osoittamaan sitä muiden edessä, erityisesti lastemme. Miksi lasten? Koska joko lapsen äidin tai isän mollaaminen lapsen edessä voi satuttaa lasta niin että hän samaistuu vahvempaan vanhempaan mikä voi aiheuttaa sen, että hänen naiseus tai miehuus ei pääse kasvamaan sellaiseksi kuin se oli tarkoitettu. Esimerkiksi jos isä haukkuu tyttären kuullen tyttären äitiä, niin isä kertoo monin eri tavoin tyttärelleen, minkä arvoinen hänen äiti on. Ja vielä pahempaa, minkä arvoinen tyttäressä oleva nainen on. Tyttärelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin samaistua isäänsä säilyttääkseen omanarvontuntonsa.

Opin antamaan anteeksi puolisolleni, läheisilleni ja itselleni. Opin ymmärtämään, että anteeksiannossa on suuri voima sillä se murtaa muurin ihmisten väliltä. Häpeä ja syyllisyys väistyvät sisältäni. Opin rakastamaan puolisoani ja itseäni uudelta pohjalta. Opin kommunikoimaan ja tuntemaan myötäiloa puolisoani, itseäni ja muita ihmisiä kohtaan.

Olen oppinut näkemään oman ja puolisoni persoonan sellaisena kuin se on. Tätä tukee se, että olen uskaltanut käsitellä menneisyyttäni. Muuten olisin jäänyt elämään menneisyyttäni ja silloin sisälläni ei olisi ollut mahdollisuutta oman persoonani tuntemiselle, sille mikä syvimmiltäni olen. Menneisyys vääristi, koska se vääristää sen miten katsoo itseään. Olen oppinut, että toisen voi nähdä sellaisena kuin on vasta kun näkee itsensä sellaisena kuin on. Tähän pääsee, kun esteet poistuvat näkemisen tieltä.

 


Mallan muita blogi-kirjoituksia

 
Malla Tanner
malla2Naimisissa vuodesta 1998 ja kolmen aktiivisen pojan äiti. Perheessä myös 3-vuotias walesinspringerspanieli. Harrastukset syvävenytys, melonta, pyöräily ja hiihto.

Perustiedot: monitoiminen assistentti ja työnohjaaja, kotipaikka Lohja.

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok