Kiitos palautteestasi, pikku dinosaurus!

"Kiva kun jaksat painaa vielä toista työtä varsinaisen työpäiväsi jälkeen", sanon miehelle kun hän lähtee tukilastemme kanssa uimahallille. Ukko näyttää hölmistyneeltä ja raapii takaraivoaan. "Totta kai", hän mutisee. Ulko-ovella mies pysähtyy.
"Ei kai mitään ikävää ole sattunut, kun noin kiittelet?" hän varmistelee.
Jään miettimään, miten vaikeaa palautetta on antaa. Ja kuinka noloa sitä on ottaa vastaan. Itseään ei ainakaan ruuhkavuosien keskellä muista kiitellä, vaikka se olisi suorastaan elintärkeää.
Jotkut saavat kiitoksen sanan vasta kuolinvuoteellaan. Mihin kauniita sanoja säästellään, pahan päivän varalleko? Hautajaisissa kuulee yleviä puheita, joita olisi toivonut maan poveen laskettujen todistavan eläessään.
Miksi emme sano useammin toiselle päin näköä, että tykkäämme hänestä tai tunnustamme hänen arkiset ponnistelunsa? Mukavien asioiden huomaaminen auttaisi meitä itseämmekin arjen paineissa. Kauniita sanoja kannattaisi jaella tutuille ja tuntemattomille ilman mitään taka-ajatusta, ihan vain havainnoinnin ilosta.
Hyvä tarttuu. Toimiihan se töissäkin, miksei sitten perheessä?
Automatkalla kauppaan yritän lähestyä etupenkillä turvavöissä nalkissa olevaa teiniä.
"Tiedäthän sinä, että olet minulle rakas? Olen ylpeä sinusta, kun voin aina luottaa siihen, että pidät lupauksesi ja eikä minun tarvitse murehtia menoistasi."
Teini sulkee ärsyyntyneenä silmänsä.
"Mitä sä sitten tekisit jos mää olisin vaikka joku juoppo?" poika heittää.
"Auttaisin sinua sellaisinkin tavoin, joista et tykkäisi", vastaan teinille.
"Niin tietysti", lukiolainen puuskahtaa ja keskustelumme tyssää siihen.
Tallilla kehun tytärtä.
"Oletko huomannut, että olet kasvanut aikamoiseksi hevostaitajaksi?"
"Just joo. Tänään koni just astu hokilla mun saappaan päälle, arvaa sattuiko", tytär murisee.
Ei uppoa palaute naissukupuoleenkaan.
Kotona huomaan keittiössä tiskikoneen täytettynä. Ihailen perheessämme asuvan sijaislapsen osaamista.
"Onpa kiva tulla kotiin kun tiskit on laitettu."
Koululainen katsoo minua silmät viirussa. Ehkä hän muistaa päällimmäisenä loputtomat keskustelut siitä, miksi tiskit pitää omalla vuorollaan laittaa.
"Ihan sama. Voinko mä nyt mennä trampoliinille?"
Iltasella käännyn ainoan tahon puoleen, josta arvelen saavani vastakaikua. Hiippailen lastenhuoneeseen viisivuotiaan sängyn luo.
Norsulakanoiden välistä minua katsoo kaksi palvovaa silmää.
"Äiti, mä keksin juuri, mikä on maailman paras asia", poika supattaa. "Huomiset synttärit."
Halaamme. Suukotan pikkumiestä niskahaivenille. Lausumme iltarukoukset. Lapsen ominaistuoksu täyttää minut ilolla. Kuopus jatkaa juttuaan. "Arvaa mikä on vieläkin parempi asia kuin synttärit?" poika kuiskii ja sivelee otsatukkaani. "Tietenkin oma äiti", hän toteaa.
Rutistan pientä. Dinosauruspyjamaan pukeutunut poikanen on sylissäni pehmeä ja pörröinen. Lapsen sanat läikehtivät suoraan sydämeeni. Palautekeskustelussa ei ole pienintäkään vaikeutta. Miksiköhän ei? 4.5.2015

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok