Mummin katse

Tartuin kirpputorilla mukiin, jossa lukee "mummi". Aamuisin juon kahvit tästä elämän silottamasta ja kämmenelle sopivasta saviastiasta. En suinkaan siksi, että olisin hinkumassa mummuksi, vaan siksi, että haluan muistaa mummini katseen.
Avioliittoleirin ryhmätehtävissä pohditaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat meitä elämän varrella rakentaneet ja rakastaneet. Kuka on katsonut minua sellaisin silmin, että siitä on jäänyt lämmin olo? Pystynkö palauttamaan keholleni tämän tunteen?
Monet ryhmäläisistä osaavat heti nimetä sellaisen ihmisen, toisilla lempeän silmäyksen antajia on useita. Joillakin onnellisilla lämpimät silmät löytyvät puolison kasvoista. Osalla leiriläisistä on kovempi urakka. He joutuvat oikein etsimään näitä katseita. Usein rakastava katse on kuitenkin löydettävissä. Joillakin se voi olla vaikkapa päiväkodin täti, naapuri, kummitäti, kerhonohjaaja, lähikaupan kassa, urheiluvalmentaja, koulun vahtimestari, talonmies tai opettaja. Joskus armollinen katse näyttäytyy vasta leirillä. Silloin tuntuu samalla aikaa surulliselta ja iloiselta.
Se, että joku katsoo sinua lempeästi ja hyväksyen, tekee sinusta ajan myötä lempeän ja hyväksyvän. Niin yksinkertaista se on.
Minun mummini oli lähtöisin alun perin Pohjanmaalta. Siksi hänen katseessaan oli myös arvovaltaa, terävyyttä, lujuutta, itsepäisyyttä ja voimaa. Mutta aina kun kasvot kääntyivät ensimmäiseen lapsenlapseen, ruskeat silmät muuttuivat lämpimiksi. Niissä oli uteliaisuutta, leikillisyyttä, muilta salattua yhteyttä ja suurta ymmärrystä. Sain olla sellainen kuin olin, virheineni kaikkineni. Mummin vahvuudesta tuli suojani. Sen suojan alla oli helppoa olla pieni.
Pyhäkouluakin pitänyt isovanhempani opetti minulle myös uskonasioita, arkisella tavalla aamulypsyn ohessa tai pitkoa pyöritellessä. Hän jaksoi ottaa minut mukaan töihinsä, odottaa kärsivällisesti oppimistani, jutella kanssani minulle tärkeistä asioista ja kehua lapsenlapsensa taitoja sopivissa käänteissä. Hänellä oli yöpöydällään rullalle kääritty lista, jossa oli kaikkien niiden ihmisten nimet, joita hän iltarukouksessaan muisti. Viimeisenä vuotenaan mummini menetti puhekykynsä sairauden vuoksi, mutta vielä vuodeosastollakin hän puristi laihoissa nyrkeissään ryppyistä listaansa. Niin tärkeä se oli.
Ja lopuksi, meillä ei ollutkaan enää muuta yhteistä kieltä kuin tuo lista, kosketus ja katse. Mummin silmät kertoivat kaiken olennaisen. Se oli hänen lahjansa minulle. Siitä olen tänäänkin kiitollinen. Tahdon katsoa samoilla silmillä itseäni silloin, kun olen epäonnistunut, heikko tai väsynyt. Kun en tiedä, mitä tehdä, kun kaipaan lohduttajaa tai ihmistä, joka olisi minun puolellani. Toivon, että omassa arjessani pystyn edes ajoittain katsomaan mummini silmin läheisiäni. Myös työssäni kaikki lähtee katseesta.
Kenen silmin sinä katsot tänään itseäsi?

Kirsikka Arkimies

Kirsikka Arkimies blogTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok