Pidetään kädestä

9.4.2017 Kirsikka Arkimies

Kolmivuotias pipapää ponnahtaa päiväkodin pihaportista maailmalle. Niin moni asia keväässä riemastuttaa. Lapsen isä lontii pienokaisen perässä parkkipaikalle kännykkäänsä selaillen.

Lenkillä ollessani kohtaan hiekkatiellä uutterasti pyöräilevän viisivuotiaan. Ihmettelen yksinäistä lasta ja hymyilen pikku harvahampaalle. Kaukana horisontissa näkyy vauvanvaunuja työntävä äiti. Ilmeisesti apupyörillään autotien sorassa raastava poikanen kuuluu hänelle.

Kirjastossa hyllyjen välissä juoksentelee pikkuväkeä. Aikuiset väistelevät käytävällä kiljahtelevia lapsia kärsivällisesti. Lukutoukkien kasvoilta paistaa ärsyynnys, mutta kukaan ei puutu asiaan.

Tällaisissa tilanteissa huomaan ajattelevani yksinkertaista asiaa. Mikseivät aikuiset pidä lapsia kädestä? Kuinka turvallista pienokaisen olisi liikkua hoitopaikkansa ulkopuolella, jos isä ottaisi kännykän sijasta lastaan kädestä kiinni? Ja missä on se äiti, joka kädestä pitäen johdattaa lapsensa kirjojen ihmeelliseen maailmaan? Entä pieni apupyöräilijä? Voisiko vanhempi olla edes huutomatkan päässä?

Entäpä hoivakodit, sairaalat tai laitokset? Synnytetäänkö siellä yhteyttä ihmisten välille kädestä pitäen? Miten on kuolevien laita? Löytyykö heille ihmistä kädenmitan päähän? Entäpä vankilassa, uskaltaako kukaan tarttua rikollisen kouraan?

Kuinka on koululaisten laita, saako koululaitoksessa vielä koskettaa lasta ilman pelkoa ahdistelijaksi leimautumisesta? Ja miten käy parisuhdekurssilla, huomaako ohjaaja ehdottaa eripuraisille pareille, että he lähtisivät kahvitauolle käsi kädessä? Se nimittäin edesauttaa sovintoa ja lauhduttaa stressireaktiota.

Lapsuudesta muistan hyvin isän käden omassani. Se oli pehmeä ja lämmin, jotenkin viipyilevä. Siinä kädessä oli maailman turvallisinta olla. Mummin käsi taas oli lypsämisestä karhea ja papan sodankäynyt koura jotenkin kulmikas. Äidillä oli pitkät kauniit kynnet, jotka puristuivat kämmeneni ympärille tiukasti. "Mennään jo, nyt on kiire", käsi viestitti niinä vuosina kun vanhempien työarki oli kiivaimmillaan ja minä liisin ilmassa äitini vanavedessä.

Nykyisin saan tervehtiä työssäni ihmisiä kädestä pitäen monta kertaa päivässä. Jotkut ovat sanoneet, että se on heille tärkeä hetki viikossa. Silloin pysähdymme vastakkain ja välitämme toisillemme lämpöä ja hyväksyntää. Joskus tietenkin arjessa täytyy myös hyväksyä se, että on selvittävä yksin, ilman toisen lämmintä kättä. Silloin on hyvä muistaa kaikki ne lukuisat kädet, joihin on saanut turvata.

Aamuisin, kun vien ekaluokkalaistani kouluun, poika haluaa päästää irti kädestäni jo kaupan kohdalla. "Kato äiti enää sää et voi pitää mua koulun pihalla kädestä. Kun mää oon jo iso. Sun on selvittävä jo omin voimin", lapsi opastaa.
Irrottamisen hetki on aina haikea. Onneksi saan luottaa siihen, ettei lapsi ole vain omissa käsissäni. Hän saa kulkea elämänsä poluilla paljon suuremman kämmenen suojissa.


 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

kirsikkaTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok