Marraskuussa saa antaa periksi

27.11.2016 Kirsikka Arkimies

En tiedä, onko meitä monia, mutta minä ainakin nautin salaa marraskuusta. Jo heinäkuussa alan vilkuilla vaivihkaa peltojen sivuja ja pusikkojen pientareita, näkyisikö merkkejä siitä, että pöyhkeilevän ja korean kesän on annettava periksi?

Marraskuussa saa rauhassa haistella sumuisia aamuja ja tuijotella Näsijärven mustaa pintaa. Yhtäkkiä maisema aukeaa, pellot paljastavat synkän luontonsa ja ihminen näkee taas kauas. Kaikki turha karisee pois.

Aamuruuhkissa ei viitsi enää kuumentua, kaupat hiljenevät, kahvi jäähtyy ja jäljelle jää vain okrankeltaiseksi kuivahtanut heinä, kiiltävä asvaltti, yksinään vilkkuvat liikennevalot, nihkeä taivas ja mustelmansiniset pilvet. 
Kenenkään ei tarvitse olla erityisen positiivinen tai kiitollinen. Sen kuin vain vetää sanomalehdin vuoratut saappaat jalkaan ja koettaa pärjätä. Syksyn ja talven sameassa välitilassa riittää kun muistaa hengittää.

Marraskuussa tallin ovi saa repsottaa, pyörä ei enää mahdu talvivarastoon ja harava jää kenolleen liiteriä vasten. Lehtikasa on liian märkä siirrettäväksi, omenat paleltuneet puihin ja sienet mennyttä. Koirakin torkkuu jalkojen päälle ja lopettaa alituisen kattien kanssa vöyhkäämisen. Kissojen päivittäiset saaliit kutistuvat nokkavan näköisiksi päästäisiksi. "Ei vois vähempää kiinnostaa", vanha katti narisee uuninpankolta ja painaa viirusilmänsä päättäväisesti kiinni. Sen turkin alta nousee väkevä kehruuääni, joka on kuin musiikkia vuodenaikana, jolloin linnutkin osaavat pysyä vaiti.

Alkutalven valo on armollinen. Se piirtää ihmisen piirteet lempein vedoin. Huomio kiinnittyy rusottaviin poskiin ja sateenvarjoihin, joiden alla kaupunkilaiset piileskelevät kuin ujot leppäkertut. Bussissa, kirkossa, kahvilassa tai huoltoasemalla on yhtä hiljaista kuin ennen muinoin kirjastoissa.

Ollaan vaan hiljakseen kun ei oikein muutakaan jaksa. Koetetaan pitää silmät auki ja nielaista haukotus. Puhutaan madalletulla äänellä tai yskähdetään vaimeasti. Tervehditään nyökkäyksin, niistetään nenäliinaan. Siinä kaikki, sen enempää ei ole lupa odottaa.

Kesän kiihko on jo aikaa sitten laantunut, naruolkaimet ja liian pienet shortsit vaihtuneet tuulipuvun lohdulliseen kahinaan. Linja-auton penkissä on lupa haaveilla itsekseen vieruskaverin kyljestä lämpöä hiljaa kerien.

Marraskuussa alkaa taas nähdä yksityiskohtia. Työpaikan pihan asvaltissa on rako, postilaatikosta puuttuu osoitetarra, sadepisarat matkaavat ikkunaruudulla aina samaan suuntaan. Posteljoonilla on Ilveksen pipa. 1980-luvun nuutunutta pipolakkia katsellessani ymmärrän, miksi marraskuu on niin lohdullinen meille kaikille. Silloin ei tarvitse hermoilla vielä sitä, että kevät menee ohi tai ettei ehdi nauttia kesästä. Ohikiitävän ilon kuukausiin on vielä turvallisesti välimatkaa.
 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

kirsikkaTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok