Varpunen vai kala?

12.6.2016 Kirsikka Arkimies

Tämä teksti kuvaa hetkeä viime kesänä. Haluan kuitenkin julkaista sen nyt, sillä se on omistettu ystäväni Helin muistolle ja kaikille niille, jotka kamppailevat vaikean sairauden kanssa.

Pieni varpunen ja laiha kala pysäyttävät minut. Aika seisahtuu puhuttelevien alttarikuvien äärellä Pyhän Olavin kirkossa Sastamalassa. Taiteilija Osmo Rauhalan teoksessa halu auttaa ylittää luonnon rajat. Pikkuruinen varpunen on päättänyt avustaa sameassa vedessä uivaa kalaa. Lintu tarjoaa nälkiintyneelle veden asukille matoa keskittyneen näköisenä. Sekä varpunen että kala ovat vahvoja kristillisiä symboleita. Rauhalan teos koskettaa minua aivan erityisellä tavalla, sillä sen nimi on Armo.

Viime vuosina olen saanut kulkea vakavaa sairautta sairastavan ystäväni rinnalla. Olen saanut seurata viereltä, kun hänet päätettiin yllättäen leikata ensimmäisten joukossa Suomessa ja hän sai lisää aikaa perheelleen ja itselleen. Hetken aikaa kaikki näyttikin valoisalta, kunnes kesäkuussa sain ystävältäni tekstarin, jossa luki lyhyesti: "Se selkäkipu olikin sitten taas SITÄ". Kesän valo oli mennyttä, lamaannuin tiedon alle. Olin kuin se alttarikuvan surkea kala sumeassa vedessä pinnan alla. Saatoin vain arvailla, miltä ystävästäni tuntui.

Onneksi laaja joukko ystäväni läheisiä ja kollegoja aktivoitui heti tiedon saatuaan. Yksi oli valmiina kuuntelemaan, toinen lähetti esirukouspyyntöjä maailmalle, kolmas mietti perheen taloudellista selviämistä ja neljäs laittoi vihermehuja matkaan. Mietin, mitä minä voisin tehdä? Koin oloni varpustakin avuttomammaksi kun ajattelin kaukana asuvan ystäväni arkea voimia vievän sairauden kanssa. 
Lopulta pääsimme juttelemaan rauhassa.

Jo kerran voittamaansa sairauteen uudelleen sairastunut ystäväni kertoi, että lääkärit halusivat hoitaa häntä uusimmilla lääkkeillä. Niiden avulla jotkut olivat saaneet jopa vuosia lisää aikaa. Tilanne kuulosti aika huolestuttavalta, mutta ystäväni puhui asiasta rauhallisesti. Hän kertoi, että oli miettinyt pahimmat ajatukset kuolemaan liittyen jo ensimmäisellä kerralla. Nyt hän pystyi ajoittain saamaan mielensä rauhoittumaan.

Apuna oli hiljentyminen, mutta myös erilainen suhtautuminen asiaan toi toisenlaista näkökulmaa. 
"Pahinta on pelko, kehää kiertävät ajatukset ja levoton olo", ystäväni selvensi. Hän oli päättänyt ryhtyä työskentelemään näiden asioiden kanssa. "Tilanteessani en voi valita monia asioita, mutta sen voin valita, kuinka näihin toiveikkuuttani latistaviin ajatuksiin suhtaudun", ystäväni opasti. "Ajatukset tulevat ja menevät, samoin tunteet. Minuuteni kuitenkin pysyy, ja Jumalan rakkaus", hän tarkensi. 
Ihmettelin itsekseni hänen tyyneyttään.

Katkeroitumisen sijasta ystäväni tahtoi elää läsnä tässä hetkessä, pieni pala kerrallaan. Hänen esimerkkinsä oli minulle valaiseva, vaikka ymmärrän myös kaikkia heitä, jotka eivät samaan pysty, onhan kyse niin tuskallisesta tilanteesta ihmisen ainutkertaisessa elämässä. 
Ystäväni painotti, että on tärkeämpää miettiä, mitä voi tehdä, kuin sitä, mihin ei pysty. Toivoa ei saa koskaan hukata. Tämä ajattelutapa lisää elinvoimaa ja tuo päiviin syvyyttä.

Keskustelumme jälkeen minulla oli jotenkin harras olo. Lähdin katsomaan Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan maalauksia Pyhän Olavin kirkkoon. Varpusen ja kalan luona vedet nousivat silmiini. Ymmärsin, että yli rajojen menevä auttaminen ja armo ovat mahdollisia. Ihan jokainen meistä voi olla varpunen tai kala. Eikä aina edes tiedä, kumpi auttaa kumpaa. Tärkeintä on yrittää olla läsnä toisen kivussa.
Tämän opin rakkaalta ystävältäni. 
Hän halusi olla minulle kaunis, pieni varpunen.


 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

kirsikkaTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.


arkimiesblogi12062016 arkimiesblogi12062016 2
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok