Haisuli

1.5.2016 Kirsikka Arkimies

Työnohjauksessa ohjaajani antaa käteeni mustan piikikkään koirien purulelun. Inhottavan näköinen, kuminen pallukka velmuilee käsissäni. Ilmalla täytetty piikkipallo on kuin lastenhuoneen kaapissa asustava mörkö. Sillä on keltaiset silmät ja luikas luonne.

Se venyy ja paukkuu, ja sen päälle voi istua, sen voi heittää seinään, sitä voi raastaa ja repiä, mutta se ei mene rikki. Mustan örkin voi myös yrittää kätkeä laatikkoon. Se menee kasaan, mutta ei luovuta. Laatikkoon kurkistaessa elukka ponnahtaa esiin yhtä elinvoimaisena kuin aina ennenkin.
"Arvaat varmaan, mikä olennon nimi on", työnohjaajani puhelee. Katson häntä kysyvästi, enkä heti ymmärrä, miksi pompottelemme rumaa lelua toisillemme.
"Sen nimi on häpeä", luottoihmiseni toteaa.

Tuijotan muumien Haisulin oloista örkkiä ja minua alkaa inhottaa. "Miksi sinä tämän minulle annoit?" "Mitä minä tällä teen, en edes pidä sen ulkomuodosta", ajattelen. Sitten huomaan kysymyksieni kanssa olevani asian ytimessä.

"Mikä on suhteesi tähän kaveriin?" ohjaajani tiedustelee.

En osaa heti sanoa. Sitten totean, että en tahtoisi ottaa sitä käsiini, en edes katsoa sitä.
"Jos kuitenkin pitäisit sitä hetken kämmenelläsi?" ohjaajani sanoo. Päätän kokeilla. Monenlaisia tunteita virtaa lävitseni. Tässä se taas on, vanha veikkonen. Kuinkahan iäkäs se on? Keneltä olen aikoinaan sen saanut, vai onko se ollut minulla aina? Tahdonko antaa sen eteenpäin? Kenelle ehkä olen yrittänyt, mitä siitä on seurannut? Millaisissa tilanteissa se ponnahtaa esiin, ja mitä silloin teen piilottaakseni sen muilta?

"Minulla on sinulle pieni ehdotus", ohjaajani lausuu. "Mitä jos veisit kaverin kotiisi viikoksi, olisit sen kanssa arjessasi."
Huokaan, aina näitä outoja tehtäviä. Eikö luottoihmiseni voisi vain kertoa, mitä minun pitäisi ajatella ja tuntea?
Kuljetan piikkisikaa salaa käsilaukussani. En viitsi näyttää sitä lapsille. Leikittelen ajatuksella, että viskaan sen koiralle. Tai runnon sen hevosen laitumen äärimmäiseen nurkkaan, saven ja kivimurskeen alle. Mutta silloinkin tietäisin sen olevan siellä.

Arvelen puolisolla olevan omansa jossain tietokonelaukun kätköissä tai pihatakin alla.
Kadulla alan tarkkailla muitakin kulkijoita. Tajuan, että jokainen heistä kantaa omaa örkkiä mukanaan. Kukin tekee sen omalla tavallaan.
Ennen seuraavaa työnohjausta päätän tehdä kokeen. Otan piikkisian mukaani metsäretkelle, omaan hiljentymisen paikkaani. Sammaleisen kiven päällä seistessäni nostan olion eteeni. Heleä valonsäde osuu siihen. Kirkkaudessa häpeä näyttää aivan erilaiselta. Sen pinta on rosoinen ja väsynyt, virnuilut virnuiltu. Hetken ajan se on vain hapero kumilelu, voimaton.

Valoon tuotuna häpeän ominaislaatu muuttuu. Se ei olekaan enää taakka vaan siitä voi tulla jopa voimavara. Äkkiä ymmärrän, miksi luottoihmiseni tahtoi antaa Haisulin minulle lainaksi. Vain oman häpeäni kanssa voin yrittää auttaa muita.
 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

kirsikkaTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok