Kivi, paperi, sakset?

7.1.2016 Kirsikka Arkimies

Könkkään kyynärsauvoilla lääkäristä kirjastoon. Pääovilla vastaan tunkee koululaisten porukka, joka purskahtaa ovista pihalle. Tutisen keppieni ja turpean polveni kanssa liukkailla portailla. Kun meno on rauhoittunut, prässihousuihin ja pusakkaan pukeutunut papparainen pitelee minulle ovea kävelykeppi kourassaan. Hymyilen ja silmissämme tuikkii kohtaamisen lämpö. Tänään minä, huomenna sinä, ajattelen ja kepittelen kiitollisena kirjojen rauhoittavaan ilmapiiriin.

Kun olen löytänyt kipulääkkeekseni sopivaa vahvuutta olevan Waltarin, jään hetkiseksi huilaamaan aulaan. Ovilla toistuu sama ilmiö. Koululaiset, isot miehet ja lapset kurahaalareissaan rynnistävät ulos ja sisään. Vanhukset, lastenvaunut ja vammaiset tekevät tilaa.
Soitan pyörätuolia käyttävälle ystävälleni. Hän neuvoo: "Tampereen keskustassa noudatetaan kivi, paperi, sakset -periaatetta. Nuori väistää vanhaa. Vanha väistää lastenvaunuja. Lastenvaunut antavat tietä pyörätuolille. Pyörätuoli väistää sokeaa ja kaikki nämä väistävät juoppoa."
Kauppahallin ovilla koetan noudattaa ohjetta ja nuhtelen hätäisiä lapsukaisia. "Antakaas keppi-ihminen tulee ensin ulos, niin sitten vasta te tulette sisään. Joskus voitte itsekin loukata koipenne, ja silloin on vaarallista, jos joku juoksee päin." 
"Haista v***u", vaalea pikkumies sihauttaa hammaskolojensa välistä. Lapsen takana kulkeva mies töräyttää: "Mitä sää täällä toisten mukuloita ojennat, ooksää joku korttelipoliisi vai?

"
Kommentista rohkaistuneena päätän ottaa korttelipollarin roolin tosissani. Tesoman uimahallilla kepitän talon taakse katsomaan, kun kaksi kölviä pistää honteloa ekaluokkalaista turpaan. "Antaas olla jo", sanon ja kopautan kyynärsauvalla maahan kuin Niskavuoren Heta. Pipapäät pelästyvät ja karauttavat metsään. "Kiitti vaan, nyt ne vasta kostaakin", ekaluokkainen niiskaisee ja katoaa pusikkoon hakkaajiensa perään.
Jään hetkeksi parkkipaikalle autoon miettimään maailman menoa. Onko parempi olla puuttumatta, hoitaa vain omat asiat? Entä lähimmäisenrakkaus tai myötätunto, onko sille tilausta tänä päivänä? Kuka auttaa sitä pientä ekaluokkalaista, joka joutuu koulun välitunnilla pelkäämään kostoa, kiinnostaako ketään? 
Nykyään ihmisiä kannustetaan huolehtimaan ennen kaikkea omasta itsestään ja tarpeistaan. Sen vuoksi jotkut ihmiset ovat kovin arkoja auttamaan toisia tai odottavat sitä täydellistä hetkeä elämässä, jolloin voisi lähteä liikkeelle. "Happinaamari ensin omille kasvoille", minullekin kerrotaan työnohjausryhmässä. Vain silloin voin auttaa toista, jos olen itse hyvässä kunnossa. Jokin pieni ääni sisälläni kuiskii toisin. Eikö ensin vedetä härkä montusta ja sitten vasta mietitä omaa lepopäivää, sanoikos joskus joku myös niin? Voiko myötätuntoinen elämä olla myös sellaista, että siitä saa itselleen voimaa, eikä niinkään kuluta itseään? Ainakin avioliittoleirien ryhmissä kaikki auttavat toisiaan omia kokemuksiaan käsittelemällä. Toisen tukemisessa saa olla itse keskeneräinen, muuta tietä tuskin onkaan. 
Pohdiskeluni keskeyttää terhakan näköinen mummu, joka huitoo autoni edessä. Avaan ikkunan ja kysyn naiselta, mikä hätänä. "Autos ei ole kunnolla ruudussa, sää viät kahden koslan tilan", mummu pärisee suu tiukkana viivana. Yritän vedota rikkinäiseen polveeni. Mikäs pysäköinninvalvoja se sinä olet, kiukkuan mielessäni ja kaasutan tympeän näköisenä pois paikalta.
Kotipihassa hävettää ja naurattaa. Mummuhan oli aivan samalla asialla kuin minäkin. Koko kylä kasvattaa, huolehtii ja hoitaa ja se on ihan oikein.
 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

KirsikkaArkimiesTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok