Kenttäpuhelu sieltä jostakin

27.12.2015 Kirsikka Arkimies

"Kuuleeko kukaan? Täällä tarvitaan tukea! Missä nelonen, kolmonen täällä, kuuntelen? Haavoittuneita on runsaasti! Äite, auta, sattuu!"
Huone numero kolmosessa on taas jatkosota käynnissä. Hoitaja lipuu pilleritarjottimineen kohti sotatannerta. Nyökkäämme. Mummi on vaipunut uneen, minuakin haukotuttaa. Joku on laittanut päivähuoneen ikkunalle Suomen lipun. Ulkona hämärtää, on sininen hetki.
Raskas automaattiovi suhahtaa kiinni takanani. Kävelen sateisen parkkipaikan lävitse ja lähden ajelemaan kotiin. Hoitolaitos kietoutuu auton taustapeilissä sumuun. Mummi jää neliskulmaisen 1970-luvun laatikkorakennuksen sisälle.

Tiedän, ettei mitään erikoista tapahdu, sillä vuodeosaston vanhukset pysyvät aloillaan. Jollei muuten, niin sidottuna vahvalla vyöllä sänkyyn tai pyörätuoliin. He ovat siellä, joka ikinen päivä ja yö. Kolmoshuoneen kenttäpuhelu toistuu uudelleen ja uudelleen, vain rauhoittavat lääkkeet taltuttavat linjojen takaisen huhuilun. Haavoittuneet makaavat valkoisissa riveissään, joidenkin sänky on nostettu ylemmäs kuin toisten. He näyttävät siltä kuin kurottautuisivat taivasta kohti. Moni haroo kuivilla käsillään ilmaan, joidenkin laihat sormet ovat ristissä rinnan päällä. Useat heistä nukkuvat suu auki ja kourat kippurassa kuin linnun jalat.
Rutiinit toistuvat turruttavina. Yksi kärrätään suihkuun. Toiselle kipataan napit suuhun. Kolmas saa päiväkahvit mahaletkun kautta. Joku heistä itkee, koska vaipassa on niin iso kakka.

Onko ihmisistä tullut kasvottomia, miksei kukaan käy heidän luonaan? Osa heistä edustaa sodan kokenutta sukupolvea, toiset ovat jo nuorempia.
Mummini petikaverina viimeisellä laidalla makaa hintelä Leila. Hän teki elämäntyönsä merillä tarjoilijana. Leilan pumpuliin käärityt jalat eivät enää pelaa. Pää toimii välillä, kuten Leila itse sanoo. Leilalla ei käy vieraita. Hän ei ole kenellekään tärkeä. Hän vain on.
Leila tykkäisi suklaasta. Ja olisi kiva, jos joku lakkaisi kynnet. Tukkaan täytyisi saada rullat, ainakin jouluksi. Ja Ridge saisi poiketa, kun kerran Suomessakin kävi. Sen jälkeen voisi kuolla suosiolla, toteaa Leila tulevaisuudensuunnitelmistaan. Leilalla ja monella muulla tässä maassa on aikaa ajatella. Aikana, jolloin puhutaan vain kiireestä ja kilpailukyvystä. Vanhuksilla on niin paljon aikaa ajatella, että se sattuu. Liiat mietteet purkautuvat silmien räpyttelynä, raivona, pissana pöntön ohi, hiusten repimisenä, kaatuiluna, suun aukomisena ja nikamien napsautteluna.

Monissa paikoissa sunnuntait ovat pahimpia. Silloin työ on kalleimmillaan ja vain tärkeimmät hommat hoidetaan. Osastoilla haisee tuhti ihmisyys. Vanhukset pyhittävät lepopäivänsä hikisissä puseroissa, harvoin vaihdetuissa vaipoissa ja kalsareissa. Sunnuntait ovat kallista aikaa meille ihmisille.

Näin joulun aikaan toivoisin, että sairaaloiden ja hoitokotien käytävät täyttyisivät kuorolaisista, runonlausujista, ilosanoman kertojista, lapsista, kissoista, kukkasista ja värikkäistä maalauksista. Että potilaat puettaisiin parhaimpiinsa, että pappojen ylle vaihdettaisiin edes kerran vuodessa tummat puvut, että lumi sataisi heleästi heidän ikkunoilleen ja kynttilät loisivat kodin lieden kaltaista lämpöä. Että joku nauraisi osastolla nyyhkyttämisen sijaan, että omaiset istuisivat läheistensä luona, että ihmiset koskettaisivat toistensa ihoja, silittäisivät, olisivat lähellä, hengittäisivät yhteiseen rytmiin. Että tunteet olisivat enemmän osana vanhusten arkea. Että osastot täyttyisivät elämästä kuoleman sijaan. Että joku kuulisi sen kolmoshuoneen papan iltahuudon, ja puhelu yhdistyisi viimein oikeaan osoitteeseen: Nelonen kuulee! Apua on tulossa, kaveria ei jätetä.
 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

KirsikkaArkimiesTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok