Siunattu ruisleipä

29.11.2015 Kirsikka Arkimies

"Maailman mullistuessa tartu taikinajuureen." Sain elämänohjeen entiseltä pomoltani, kun suoritin nuorena yliopiston opintoihini liittyvää harjoittelua Pohjois-Karjalan Rääkkylässä. Harjoittelujakson päättyessä Tellervo lahjoitti minulle ikivanhan taikinajuuren, joka on edelleenkin tallessa pakastimessani. Viime aikojen maailmantapahtumat ovat saaneet minut miettimään piirakoiden paistamista ja ruisleivän leipomista.
"Taikinakokkare on kuin linnunpoikanen, se otetaan hellän jämäkästi käteen. Pulikalla kauliessa kannattaa hyräillä, sävelet synnyttävät sopivan tahdin työlle. Seiso tasaisesti omilla jaloilla, anna lantion keinua ja hengitä tyynesti. Piirakan rypytyksestä voi samalla vaivalla tehdä kauniin. Symmetrinen ja tarkasti muotoonsa paineltu lopputulos kertoo tekijänsä mielenlaadusta. Se on ilo myös syöjälle. Taiten tehdyt piirakat katoavat lautaselta ensimmäisenä, vaikka sisältö on sama. Ja pane aina hiukan sydäntäsi mukaan, niin onnistut", ison talon emäntä tarinoi leipomisurakan lomassa. Ja hän jos kuka tiesi, sillä olihan Tellervo tehnyt piirakat Markku Pölösen elokuviinkin.
Tellervon yksityisopetuksessa lämmittelin valkoista leivinuunia valtavilla puunkarahkoilla, hätistelin uteliasta koiraa pois keittiöstä, vaivasin ja lepyttelin taikinaa, kaulin, rypytin ja paistoin hiki päässä ja ruista ranteessa.
Välillä sain ihmetellä naapurin ukkoja, jotka sanaakaan sanomatta astuivat tupaan, istuivat kiikkustuoliin ja koppasivat kuperaan kouraansa lämpimän herkun puhtaan pellavaliinan alta. Siinä sitten syödä mukelsivat, ynähtelivät hyväksyvästi, selasivat päivän lehdet, ehkä vähän torkahtivat ja painuivat sitten takaisin metsätöihin.
Tellu ei pahastunut piirakoiden hävikkiä. Emännälle oli kunniaksi, että naapuri oli vainunnut jo pitkältä lämpimäisten tuoksun. Ensimmäiset maistiaiset kuuluikin jakaa läheisten kanssa. Tellervo vaan sutaisi isäntien saappaista tulleet mullat luudalla kuistilta pihamaalle ja työnsi uutta peltiä leivinuuniin.
Piirakat voideltiin kirnuvoilla ja paistolämpö mitattiin työntämällä käsi uuninluukusta sisään. Lopuksi uunin syliin tuupattiin vielä ruisleipää. Ruistaikinan nostatusvaiheessa kulhossa kohoamassa olevan taikinan päälle piirrettiin kämmensyrjällä risti siunaukseksi. Risti auttoi myös siihen, että silloin leipä nousi juuri oikealla tavalla.
Ja kaiken aikaa taustalla raksutti unelias kaappikello. Aika tuntui pysähtyneen tai sitten itäisillä ihmisillä oli erilainen kello. Sekuntien välissä oli selvästi enemmän ilmaa kuin kaupunkilaisilla.
Nyt tajuan, että piirakoita paistaessani opin niin paljon enemmän. Ymmärrän, miksi entisajan naiset tarttuivat hanakasti taikinakulhoon, kun arjen tasapaino oli vaakalaudalla. Leipomisohjeet käyvät neuvoiksi myös perhe-elämään, lasten kasvattamiseen, ihmisten kohtaamiseen ja kaikenlaiseen työntekoon. Perinteikäs ruisleipä pitää yllä jatkuvuutta ja tuo taloon rauhaa ja kodikkuutta.
Tänään minäkin palaan juurilleni.
 


Kirsikan muita blogi-kirjoituksia

 

Kirsikka Arkimies

KirsikkaArkimiesTamperelainen Kirsikka Arkimies on neljän lapsen, koiran, kissojen, kanin ja hevosen äitee. Jussin kanssa yhtä on pidetty 24 vuotta. Vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi on arjen asioissa enemmän oikeassa.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok