Kauniita unosia parkkihallissa

Muistan kerran nukkuneeni makoisasti, vaikka lapseni olivatkin vielä alle kouluikäisiä. Siitä illasta on reippaat kymmenen vuotta.
Olimme varanneet mieheni kanssa lapsenvahdin ja liput Teatterikesään. Kerrankin olimme ajoissa, housut silitettyinä ja ykköset päällä. Kun olimme selittäneet lapsenvahdille monimutkaiset nukkumisjärjestelyt, vaippojen varavarastot, pakastetut äidinmaidot sekä myrkytyskeskuksen ja yleisen hätänumeron, lähdimme tyynen viileinä aikuisten iltaan.
Huristelimme oudon ja pelottavan vapaudentunteen kera kaupungin keskustaan ja tavaratalon parkkihalliin.
Siellä se sitten iski, totaalinen väsymys. Vuosia kestäneen pikkulapsivaiheen nukkumattomuus oli vienyt molemmilta parhaimman terän. Mutta koska meillä oli hyvin aikaa, mieheni ehdotti, että ruuvaisimme auton penkit alas ja ottaisimme nopeat tirsat ennen teatterielämystä. Katsoin hänen harmaata naamaansa ja suostuin. Kun olimme rynkyttäneet penkit vaakatasoon, vaivuimme sikeään uneen tavaratalon parkkihallin hämyyn, keskelle tapahtumien yön hulinaa.
Kymmenen aikaan heräsimme Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenvahdin soittoon. Hän tiedusteli, meneekö meillä vielä pitkään. Pahoittelimme viivästystä ja kaasutimme kotiin. Ulko-ovella suimme itsemme kuntoon ja kiitimme lapsenpiikaa urakasta. Sen jälkeen könysimme haukotellen hyvin ansaituille yöunille.
Tuntuu, kuin siitä illasta olisi vasta tovi. Elokuussa pääsimme Teatterikesään ensimmäisen kerran moneen vuoteen, lukiolaisen vahtiessa pienempiä sisaruksiaan. Uppouduimme tyytyväisinä hämärän katsomon samettipenkkeihin. Kun esirippu nousi, tajusin, että jokin vaihe elämästäni oli nyt päättymässä.
Mieheni katsoi minua varoittavasti, kun tarrasin väliajalla hänen hihaansa kiinni. "Hinkuatko taas parkkihalliin?", hän supisi esityksestä keskustelevan kulttuuriväen keskellä.
"En, mutta tiedän minne tahdon jatkoille", suhisin hänelle takaisin.
Onneksi hän tahtoi samaan paikkaan.
Pikkupoika näytti sängyssään aivan torkkuvalta myyrältä. Lapsen pitkät ripset loivat varjoja kasvoille ja korvanlehdet olivat täyteläisen pullukat. Mies kohensi dinosaurus-pyjamaan pukeutuneen poikasen peittoa ja kääntyi katsomaan minua anovan näköisenä. "Otetaanko kaveriksi?" hän kysyi toiveikkaasti.
Huokasin ja nyökkäsin. Mies tarttui heti toimeen ja rullasi kuusivuotiaan huopaan kuin kaalikääryleen. Uninen nappula kietoi kätensä isänsä kaulaan ja hymyili voitonriemuisesti.
Kuopuksen pyöriessä välissämme parisängyssä ja mieheni kuorsatessa autuaan näköisenä pikku myyränsä vierellä, mietin, mitä onni on. Lopulta keksin.
Se on pieni pyöreä lapsen kantapää omassa silmäkuopassa. Ensin esikoisen, jolloin toivoo vain, että lapsi joskus oppisi nukkumaan oikein päin omassa sängyssään ja heräisi vasta aamuviiden jälkeen. Keskimmäisten kanssa osaa jo väistellä kipakoita potkuja ja jatkaa silti päättäväisenä uniaan.
Mutta viimeisen paaperon kanssa tapahtuu jotain outoa. Lapsen sileä kantapää napsahtaa omaan silmäkuoppaan kuin palapelin eksynyt pala paikoilleen. Jotain on tullut täydelliseksi. Siinä sitä vain tietää oman paikkansa tässä rosoisessa maailmassa.
Ja se on kovan luokan onnea. 9.8.2015

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok