Hurja matka

Näinä päivinä se on taas edessä, aivan erityinen hetki, kun saavutaan Pieksämäen asvaltoidulle parkkipaikalle, avioliittoleiristä kertovien lippujen alle.
Joka paikassa on perheitä ja pariskuntia, tuttuja kasvoja, uusia naamoja, vanhoja pareja ja vastanaineita. Jotkut pamahtavat autoistaan pihalle suurella riemulla, toiset luikkivat vaivihkaa ilmoittautumisjonoon. Jotkut tulevat omia reittejään, toiset antavat odottaa itseään viime tippaan asti. Kaikkialla hymyillään ja morjestellaan. Levoton odotus täyttää ilmanalan.
Joku nuolee jo kahvilan liepeillä jäätelöä ja toiset vaihtavat kuulumisia pihakoivujen alla. Vauvoja nostellaan ilmaan, salamavalot välähtelevät, pingispöydän luona suudellaan ja pääoven portaikossa käydään tiukkaa keskustelua siitä, kenen pitikään ottaa kuopuksen vaipat mukaan.
Äänentoistolaitteita testaillaan, tuoleja pinotaan, luentomateriaaleja monistetaan ja nimilappuja kiinnitellään rintapieleen. Matkalla kansliaan joku kompastuu, kahvi läikähtää ja housut ratkeavat. Ruohikolle laajentuneella parkkipaikalla auton liian täyteen pakattu takaluukku rötsähtää auki ja koira äkkää tilaisuutensa tulleen. Pian Turre kirmaa jo kohti uimarantaa remmi maassa kilisten. Seuraa huutoa ja hammasten kiristelyä.
Mutta mikään ei estä sitä tosiasiaa, että yhtäkkiä leiri on vain noussut jaloilleen, teltat pystytetty, asuntovaunut ohjattu paikoilleen, suuret höyrykattilat käynnistyneet keittiössä ja käsidesit asetettu lavuaarien reunoille.
Jossain tutisevat ensimmäiset luennoitsijat, soittajat virittelevät viulujaan, rumpali oikoo jäseniään, lastenleirin sormivärit kaivetaan esiin ja leiripaidat kiskaistaan päälle.
Lähitienoon pusikot pöllyävät kun ryhmänohjaajat poimivat kiihkein käsin kukkia kokoontumistilaansa. Vielä yksi päivänkakkara ja kurjenkello!
Ja kun kaikki on valmista ensimmäistä luentoa varten, laskeutuu leirin ylle erikoinen rauha. Hetken on aivan hiljaista, tuhannen ihmisen joukko vetää henkeä, pilvet lipuvat ääneti taivaalla.
Ja sitten se tapahtuu. Pato purkautuu, tarinat lähtevät alkuun, hymyillään ujosti, esittäydytään ja mietitään, mitähän tuokin minusta oikein ajattelee? Mutta vieras onkin aivan tuttu, tunne sama kuin itsellä. Nyökkäämme varovasti toisillemme. Ymmärrän! Tiedän! Muistan tuon lapsien valvomisen!
Viikon ajan kuljetaan puolison kanssa käsikynkkää paikasta toiseen, pysähdytään katsomaan silmiin, sanotaan vielä jotain, mikä ryhmässä unohtui. Pohditaan itsetuntoa, omaa osuutta riidoissa, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Ja ryhmätiloista kiirii helpottunut nauru, emme olleetkaan yksin, vaikka koko pimeän talven niin luulimme.

Ja välillä tarvitaan nenäliinaa, omaa aikaa, hetken hiljaisuutta, iltasalin hämyä, vanhaa virttä, tukevaa kaidetta, ystävän olkapäätä, syvää hengitystä.
Ja päivien jälkeen, yhtäkkiä kun vauhti hidastuu ja ruokasalin pulina katoaa ympäriltä, katseet kohtaavat pöytien ylitse. Silloin oivallus saapuu humauksen lailla.
Me olemme tässä maailmassa jälleen kahden. Viis ratkenneista housuista tai purkautuneesta peräluukusta. Enkä minä jaksa enää niistä vaipoistakaan.
Sinä olet edelleenkin minulle se, jonka luokse tämä hurja matka kannatti tehdä. 5.7.2015

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok