Rakkaani Ford murtaa jään

Pihatiemme soraan on painuneet raskaat traktorin jäljet. Sydämeni sykähtää. Seuraan ainutlaatuista öljyn katkua, ja pian näen sinisen Fordin takapihallamme. Kuskin pukilla avoimen taivaan alla istuu paalinnarulla työhousunsa vyöttänyt mieheni. Hänellä on kuraa poskessa ja punakka niska. Hän nostaa kättään minulle kuin ehta maalainen. Nauramme ja ilo kumpuaa jostain syvältä. Tuntuu kuin mieheni tietäisi kaiken sen kauneuden, mikä minua tässä hetkessä liikauttaa. Ehkä hän tietääkin, onhan hän avioliittoleireillä kuunnellut tarinoita lapsuuteni mummulasta Hämeen lehtomaisemissa.
Fordin tuoksu vie minut kuusivuotiaan kesään. Muistan heinäpellon pölyn auringonsädettä vasten, hankojen kahahdukset ja traktorin muhkuraisen ratin käsissäni. En ollut vielä koulussakaan, mutta sain ajaa papan traktoria yksin. Ympärilläni huhki koko suku, sillä kuivat ja pöyhityt heinät oli saatava ennen sadetta traktorin lavalle ja latoon. Koska minä olin vielä hontelo, en kelvannut heinämieheksi. Pappa nosti minut traktorin rattiin ja käski körötellä hitaasti pellon reunoja pitkin. Ja minähän köröttelin.
Tuntui tärkeältä olla mukana työporukassa. Yhteinen rytmi, tekemisen meininki, hiki ja huumori huipentuivat pellonreunalla juotuihin kahveihin. Samanlaisia yhteispelin kokemuksia tahtoisin tarjota omillekin lapsilleni.
Fordin tasainen puksutus kiskaisee minut takaisin tähän päivään. Mies tönii kauhalla multaa pitkin muhkuraista pihaamme. Hevostallilta lainaksi saadulla koneella on ikää miltei 50 vuotta. Kaupungissa varttunut ukkoni näyttää pärjäävän Fordin ohjaksissa. Ihailen häntä salaa, koska hän on niin hullu, että lähtee empimättä sellaisiin pihahommiin, joita päähäni pälkähtää.

Illalla otamme yhteen. Loppukevään lasten juhlat, työprojektit, leirikoulut ja muut menot ovat vieneet voimat. Mies painuu pipo kihisten pihalle ja kapuaa istumaan traktorin pukille. Katson tuimana ikkunasta kun kissa asettuu häntä pystyssä koneen nokalle miehen puolustajaksi. Riitapaikalta liukeneminen kiukuttaa. Tekisi mieli juosta perään ja viskata ukkoa multakokkareella.
Päädyn kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun. Keitän väkivahvat kahvit ja kaadan kupillisen avioliittoleirin mukiin. Mukin kyljessä on kuvio toimivasta vuorovaikutuksesta. Korvasta murtunut astia on yhteinen vitsimme. Kiikutan kahvin traktorille, työnnän mukia miestä kohden ja tokaisen tamperelaisittain "he".
Mies tutkailee minua viileästi. Tuli siis sanottua riidan aikana pahasti. "Ollaanko kaverit?" kysyn ja virnistän, jottei epäröintini näkyisi. Jos mies ei tulekaan vastaan, joudun kohtaamaan kipeimmät tunteeni.
Mies tarttuu kahviin ja tekee tilaa traktorin istuimen vierellä. Kiipeän hänen rinnalleen seisomaan. Ukko käynnistää pelin. Ajamme vaitonaisina talon ympäri. Puristan miestä harteista ja annan hitaan hurman vallata kehoni. Traktorikyyti saa sisäisen jääni sulamaan.
"Saat anteeksi", ukko toteaa koneen melskeen sekaan. Nojaan eteenpäin, tuen jalkani Fordin porrasritilään ja levitän käteni ristin muotoon kuin Kate Winslet Titanic-elokuvassa. Mies vilkaisee minua päätään puistellen.
Yhtäkkiä olen täysin vapaa ja ehkä vähän onnellinenkin. 7.6.2015

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok