Bändielämää ja parisuhdetta

19.6.2016 Lassi Laamanen

"Joka aamu postilaatikolla, joka kerran kun puhelin soi, niin mahanpohjasta asti mua jännittää." Vuosi oli tuolloin -99 ja vietimme tiivistä bändielämää Habakuk-nimisen kaveriporukan kanssa. Kyllähän me kävimme koulujakin, mutta kaikki muu jousti musiikin edessä. Viikonloput olivat menneet jo useamman vuoden treenatessa ja nyt myös keikkaillessa kyseisen bändin kanssa ympäri Suomea. Kirjoitimme paljon uskosta ja jotain myös tytöistä. Bändillinen poikamiehiä, joilla avioliitot ja perheet siintelivät vasta tulevaisuudessa, kuten alun lyriikastakin kuuluu.

Keikkabussimme parkkeerasi ensimmäisen kerran häiden merkeissä minun ja vaimoni juhliin elokuussa -01. Pysäkkejä tuli seuraavina vuosina lisää samalla teemalla. Opettelimme hiljalleen sovittamaan vapaa-ajan aikatauluihin myös muiden kuin bändin ja keikkajärjestäjien toiveita. Nuorempana sitä ajateltiin lähinnä unelmia ja näkyä, eikä niinkään valintoja tai luopumista. Hiljalleen alkoi kuitenkin hahmottua, että aivan kaikkea ei voi paketoida tässä elämässä onnistuneesti yhteen.

Muistan hyvin erään lauantaiaamun syksyllä -05. Olin lähtenyt aikaisin aamulla kohti keikkapaikkaa Itä-Suomessa ja soittelin matkalta kotiin kuulumisia. 3-vuotias tyttäreni oli aamulla herättyään tiedustellut isää ja kuultuaan keikkareissusta hän oli todennut, että: "Taasko isä on mennyt soittamaan niitä typeriä peppulauluja." Ei ollut raukka vielä oppinut pahempia sanoja, mutta onnistuipa kuitenkin ilmaisemaan ikävää ja turhautumista niin, että isäkin sen ymmärsi. Ei musiikin tekeminen tuohon tiukkaan palautteeseen loppunut, mutta paljon olen vuosien varrella joutunut pohtimaan ajankäyttöä ja elämän tärkeysjärjestystä.

Nostalgiamittari oli muutama päivä sitten aika lailla tapissa, kun soittelimme vanhalla treenikämpällä aamusta iltaan valmistautuen Habakukin jäähyväiskeikkaan. Noiden seinien sisällä kiteytyivät tuhannet yhdessä vietetyt tunnit, sadat yhdessä soitetut keikat ja suuri määrä biisejä, joiden kautta olemme käyneet läpi elämän iloja ja suruja yhdessä. Kiitollisuudella parkkeeraamme vanhan kaveriporukan keikkabussin heinäkuun lopulla viimeisen kerran.

"Luvattiin rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Uskottiin unelmiin, me lentää osattiin... Löytyi sielusta kipua, jota en tiennyt olevan. Kanssas kuljin läpi yön, uskoen aamun tulevan. Nyt kävelen vierellä, käsi sun kädessä. Me ollaan maassa ja matkalla kohti taivasta... Jälkeen naurun ja tuhannen kyyneleen vasten rintaasi painaudun. Lähde en luotasi ennen kuin Aurinko sammuu ja tähdet katoaa." Nämä sanoitukset olen kirjoittanut viimeiselle levyllemme. Elämä ja Jumala ovat opettaneet paljon. Päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus vaimostani, lapsistani ja siitä että Jumala on kantanut kaiken läpi.


 


Lassin muita blogi-kirjoituksia

 
lassi
Olen neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä yhden vaimon mies ja kolmen lapsen isä. Ansaitsen leipää perheelle pitämällä yllä suomalaista lukiokoulutusta.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok