Kiitos ja anteeksi

6.11.2016 Suvi Solanto

Niin kai se vain on, että koskaan emme tavoita tyhjentävää olotilaa, jolloin kaikki olisi valmista ja tehty. Voisi vain katsella täydellistä elämäänsä tyytyväisenä myhäillen ja todeta, että jes, nyt on jokainen kohta pyyhitty to do-listalta ylitse. Silti sitä hetkeä tavoittelee ja sortuu alati ajattelemaan, että ensi viikolla helpottaa tai sitten kun keskimmäinen lapsi aloittaa koulun tai kunhan vain tästä sumasta selvitään. Juoksemme aamusta iltaan ja maanantaista pyhään kieli enemmän tai vähemmän vyön alla, koittaen saada mahdollisimman monia rasteja seinään ja puhdetöitä pois päiväjärjestyksestä.

Hektisen ja ohjelmoidun arjen ohessa koittaa olla esimerkillinen vanhempi ja kasvattaa lapsistaan kohteliaita, empaattisia sekä kaikin puolin selväpäisiä kansalaistaimia. Itsekin tolkutan kerta toisensa perään miten tärkeää on kiittää ja olla kiitollinen saamastaan. Miten sanotaan? ja Muistitko sanoa tädille kiitos? kaikuvat alvariinsa. Tuli sitten tottumuksesta tai sydämestä, mutta tärkeähän se pieni sana – Kiitos on.

Ja se toinen on – Anteeksi. Haluan, että lapseni oppivat katumaan tekojaan ja miettimään toisen asemaan asettautumista. Tietenkin se anteeksipyyntö välillä vain sylkäistään hampaiden välistä, jotta tilanne laukeaa ja itse syy-seuraussuhteen analysointi jää vähemmälle, mutta lähtökohtaisesti on arvokasta osata anteeksipyytämisen vilpitön taito. Lapsille tuo taito usein tulee vääntää rautalangasta ja kirjaimellisesti kädestä taluttaen anteeksipyynnön kohteen luokse, mutta eikös se A-sana sitten olekin jo selkärangassa ja hyvin hanskassa ihmisen varttuessa?

Jos tahdomme lasten osaavan oikeissa kohdissa kiittävän ja pyytävän anteeksi, niin miten ihmeessä aikuisten ihmisten välillä tuo taito on jotenkin laimentunut, jopa unohtunut. Sohimme ja tönimme kiireisinä metroon rynnätessä, nappaamme vaihtorahat kassaneidiltä samalla puhelimeen höpöttäen tai viemme parkkipaikan hitaamman ajajan nokan edestä. Mikäli satunnaiselle tyypille on haastavaa olla kohtelias ja ystävällinen, niin miten sitten se sama partanaama tai oma emäntä kotona?

Jaamme kodin ja elämän, mutta usein vaatii ponnistelua muistaa, että puoliso on paitsi tukipilari, olkapää sekä tsemppari, niin myös kanssakulkija, jolle saa ja pitää olla kiltti sekä kiva. Jäin itse pidemmäksi aikaa pohtimaan ja muistelemaan, että kuinka monesti menneen kuukauden aikana olen kiittänyt puolisoani sillä tavalla oikeasti kohdaten. Sillä tavalla, että olisin katsonut silmiin, halannut ja oikein sydämestäni lausunut kiitoksen. Pakko nielaisten todeta, että kerrat ovat olleet vähissä. Ehkä jotain laimeita ilmaan viskottuja kiittejä tai tänksejä, mutta luultavasti parantamisen varaa olisi ollut rutkasti.

Eikä se anteeksipyytäminenkään ole helpoimmasta päästä. Usein mukaan tulee kiertelyä, kaartelua, selittelyä ja lieventävien asianhaarojen mukaan ymppäämistä. No, anteeksi kauheasti nyt sitten mutta kun... Ja se vasta pöyristyttävää onkin, jos puoliso ei nöyrästä anteeksipyynnöstä huolimatta ole valmis tulemaan puolitiehen vastaan ja antamaan anteeksi kädet ojossa. Siinä ihmisrukka on, sielunsa avanneena, anteeksipyynnön ulos kakistaneena ja toinen mulkaisee tokaisten, ettei tahdo nyt puhua koko asiasta. Kuinka edetä tässä tilanteessa kun kunniallisesti ei voi perääntyä mutta lisäriitaakaan ei jaksaisi haastaa. Oma vastaukseni tilanteessa oli uppoutua tiskialtaan aina yhtä mielenkiintoisiin tapahtumiin ja antaa anteeksipyynnölle aikaa laskeutua maaperäänsä.

Niin pienet sanat, ja silti niin merkittävät sekä voimaa antavat. Anteeksi, etten aina osaa pyytää anteeksi. Kiitos, kun vain olet siinä.

 


Suvin muita blogi-kirjoituksia

 
Suvi Solanto
suvi Ensitreffeillä mieheni kanssa vannoin etten ikinä menisi naimisiin, hankkisi lapsia tai taloa pellon laidalla. Nyt 3 poikaa, koira ja aviotaivaltakin on yhdessä tassuteltu ylä-ja alamäissä 11 vuotta.  

Perustietoja: 35-vuotias monitoiminen yrittäjä, kotipaikka Helsinki
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok