Täydellinen suhde

28.2.2016 Suvi Solanto

En ollutkaan koskematon ja supersuojattu vaikka niin kuvittelin. Se jokin pöpö kaatoi minutkin viime viikolla ja olo on vieläkin kuin telaketjukaivurin alla hetken lojuneella näätäeläimellä. Meni kuviot ja suunnitelmat uusiksi, aikataulut poksuivat, opiskelutehtävät napsahtivat punaiselle ja perheenhuollon kanssa oli vähän niin ja näin. Siinä sängyssä voimia keräillessä tuli moniakin ajatuksia mieleen, mutta eräs niistä pyöri vinhasti kuumeisessa päässäni.

Muistin nimittäin aiemman sananvaihdon lapsettoman sinkkuystäväni kanssa, jossa hän oli reippaasti kertonut oman mielipiteensä parisuhteen laadusta. Hän ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella asuvansa kenenkään kanssa, koska silloin joku saattaisi nähdä hänet myös ei niin hehkeimmillään. Luoja paratkoon vaikka vatsaflunssapotilaana parin päivän rasvat hiuksissaan. Eihän sen jälkeen olisi mitään mahdollisuutta enää uskotella toiselle olevansa hemaiseva, haluttava ja alati energinen. Puhumattakaan, että hänen arkeensa voisi koskaan mahtua lapsia. Nehän olivat täynnä yllättäviä ääniä sekä eritteitä, joita oli vaikea hallita ja pitää ruodussa. Miten voi näyttää parhaat puolensa miehelle, jos riveleissä roikkuu tenava räkä poskella tai epämiellyttäviä puheenaiheita solkenaan syöksevä teini-ikäinen asuu samassa kämpässä.

Ystäväni käsitys hyvästä parisuhteesta perustui sille, että hän itse pystyy pitämään päätäntävallan missä ja koska ja kuinka pitkään haluaa viettää aikaa toisen kanssa. Jos olo oli hieman alavireinen tai kehossa ei kaikki ollut kohdallaan, niin silloin oli parempi lykätä sovittua tapaamista parempaan hetkeen. Hän oli monesti vaihtanut suunnitelmia lennossa, koska oli kokenut ettei pystynyt antamaan itsestään sitä parhaintaan.

Tätä jäin siis rullaamaan mielessäni. Tiedän takuuvarmasti, että omassa suhteessani on molemminpuolisesti ollut kasapäin niitä hetkiä, päiviä ja ajanjaksoja, jolloin ei ole ollut parhaimmillaan. Mutta mitä on se parhaimmillaan? Onko se todella vain niitä hetkiä kun jokainen hiussuortuva on miellyttävällä tavalla, vatsa tuntuu riittävän litteältä, mieli on valoisa, kevyt ja vastaanottavainen sekä hymy herkässä. Jääkö aitous parhauden jalkoihin? Jaksaisinko edes olla tässä eteenpäin puskemassa jos oma yhteinen historiamme sisältäisi vain täydellisesti loihdittuja ravintolaillallisia, sopivan hekumallisia hetkiä uusissa alusvaatteissa ja soljuvasti eteneviä, kepeitä keskusteluita kynttilän valossa?

Kuka niitä illallisia edes osaisi arvostaa jos sinne väliin ei olisi mahtunut enimmäksi osin kuraista arkea kaikkine vivahteineen. Jonkinlaista tiimihenkeä on yritetty rakentaa kun on mietitty parhainta selviämisstrategiaa ylä- ja alasängyissään oksentaville lapsille. Hetket, kun kumpikin on ollut uupunut, pettynyt ja valmis luovuttamaan ovat myös muokanneet meitä, auttaneet kasvamaan ja oppimaan, että lopulta silti selviää. Epätoivoa, tuskaa, pelkoa ja raivoa on luettu molempien kasvoilta, eivätkä ilmeet ole aina olleet niitä suloisimpia. Turkkaa on mahtunut ilmaisuun ja usean yön on jompikumpi nukkunut sohvalla. Täydellisyys on ollut kaukana. Mutta aitous on ollut läsnä. Aina. Eikö loppujen lopuksi se ole turvallisuutta jos uskaltaa näyttää itsestään ne rujommatkin puolensa?

 


Suvin muita blogi-kirjoituksia

 
Suvi Solanto
SuviSolanto
Ensitreffeillä mieheni kanssa vannoin etten ikinä menisi naimisiin, hankkisi lapsia tai taloa pellon laidalla. Nyt 3 poikaa, koira ja aviotaivaltakin on yhdessä tassuteltu ylä-ja alamäissä 11 vuotta.  

Perustietoja: 35-vuotias monitoiminen yrittäjä, kotipaikka Helsinki
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok