Kisaväsymystä

13.12.2015 Suvi Solanto

Ainakin eteläisessä Suomessa ollaan aurinkoisen alkusyksyn jälkeen saatu kokea tuttu pimeyden jakso. Ylös noustessa on pilkkosen pimeää, lounasaikaan on puolihämärää ja utuista, iltapäiväkolmelta taas jo pimeää. Ilman valon säteitä arjen lukuisat askareet alkavat tuntua normaalia työläämmiltä ja energiavarastot vähentyvät kiivasta tahtia. Lähestyvä joulu tuo omat kertoimensa, kun pitäisi muistaa kaikkien lasten hoito- ja harrastustätien suklaakonvehdit, koulun myyjäisten pullapöydän järjestyslautakunnan kokoontuminen sekä siinä sivussa askarrella omin pikkukätösin pari tusinaa korttia. Esikoisen kanssa on vuodesta toiseen luvattu rakentaa piparkakkulinna, se vuosi ei tosin näyttäisi olevan tämäkään. Perheen molemmat aikuiset ovat selvästi lupautuneet aika moneen projektiin, muuttoavustukseen ja lukuisiin paikkoihin optimistisesti vielä yhtä aikaa. Marraskuun lopulla alkoi koneessa huomata jo karstoittumista, tekemistä oli liikaa ja tekijöitä liian vähän. Puoliso oli sitä mieltä, että jaksoin mennä ja olla muita varten. Kotiin raahautui enää takki tyhjänä sänkyyn kaatuva haamu, josta ei ollut riemua perheelle.

Miten sitten parisuhteeseen heijastuu liiallinen arjen kiire ja turhan useat hoitamattomat puhteet? Meillä se taitaa olla hyvistä opeista huolimatta usein perinteinen pinnojen kiristyminen ja oman riittämättömyyden kumoaminen toisen niskaan. Ärsyttää kun vielä kolme hoidettavaa asiaa olisi tälle tunnille, sitten pitäisi hakea keskimmäinen seurakunnan kerhosta ja penkoa kellarin uumenista toppahanskajemma. Miksei puoliso edes ole ottanut pakkasesta jauhelihaa sulamaan! Ärsymyksen ydin ei totisesti ole puolisossa ja vielä vähemmän jauhelihapoloisessa mutta jonnekinhan se turhautuminen olisi kipattava. Tai auta armias sitä tunnetta kun eteinen on tukkoon asti kenkiä, keittiö pommin jäljiltä, koira kupla otsassa ulko-ovella ja puoliso retkottaa nollaamassa älypuhelin hyppysissään. Päivä on saattanut olla täysin kaoottinen ja toinen kaipaa pienen hetken kerätä voimansa, mutta sillä hetkellä se iskee kuin tuhat volttia – miksi minun pitää tehdä täällä kaikki!?
Kun rullailee naamakirjasta kaverien kuulumisia niin saa helposti sen kuvan, että oi kun muilla aina pariskunnat tekevät yhdessä kaiken maailman päiväspa-reissuja sekä syöpöttelevät fiineissä ravintoloissa harva se ilta. Meidän opiskelijabudjetilla lämmitetään toissapäiväistä kaalipataa ja kateuden tympeä puna kiirii poskille. Ne muut hallitsevat aikataulunsa, ovat aina ajoissa lastensa sählyturnauksissa ja poseeraavat hymyt pinkeinä sukujuhlissa. Muruttelevat ja hanittelevat toisiaan sekä lähettävät rivitolkulla sydämiä. Onko se koko totuus, ja jos on niin onko se pois minulta? Olisiko vain otettava katse sieltä omasta navasta ja keskitettävä huomio niihin asioihin, joihin on valta ja voima puuttua. Kun tarkemmin pohtii, niin meillä ei ole tainnut olla kolmea tuntia enempää yhteistä aikaa koko viime kuukauden aikana. Se, että tappelee samassa eteisessä unohtuneista kurahousuista, niin sitä ei kaiketi lasketa? Eikä kai sitäkään jos nyhjöttää samalla sohvalla, molemmat läppärit sylissään ja murahtaa kommentin per tunti?

Mikä on tärkeintä? Kenen maailma kaatuu, jos myyjäisten mokkapalat eivät voitakaan leivonnaisten missikisoja tai tänä vuonna ei olisikaan käsintehtyjä joulukortteja? Mutta jos siinä rytäkässä, ruuhkavuosien kaaoksessa hukkaa itsensä ja toisensa, yhteyden välillämme, niin sitä tulee varmasti kaipaamaan. Onhan se hurjan mukavaa olla monessa mukana, ylittää itsensä ja loistaa osallistuvana sekä kaiken muistavana vanhempana mutta kyllä oman perheyksikön hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Vanhempien rauhallinen yhdessäolo ja toistensa seurasta nauttiminen antaa jälkikasvullekin turvallisen sekä lämpöisen mielen, vaikka eivät sitä ääneen sanoisikaan. Haluaisin heittää suorittamista ja joka paikkaan ehtimistä jäteastiaan ja muistutella mieleeni taas niitä ydinasioita. Jos minulla olisi enää kuukausi elinaikaa, kenen kanssa sen viettäisin ja mitä tekisin? Taidan aloittaa ensi viikonlopun kalenterimerkinnöistä ja kumittaa sieltä edes yhden. Sen tilalle voisin kirjoittaa punaisella tussilla TÄRKEÄ TAPAAMINEN, osallistujina äiti ja isi. 


Suvin muita blogi-kirjoituksia

 
Suvi Solanto
SuviSolanto
Ensitreffeillä mieheni kanssa vannoin etten ikinä menisi naimisiin, hankkisi lapsia tai taloa pellon laidalla. Nyt 3 poikaa, koira ja aviotaivaltakin on yhdessä tassuteltu ylä-ja alamäissä 11 vuotta.  

Perustietoja: 35-vuotias monitoiminen yrittäjä, kotipaikka Helsinki
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok