Oikukkaat kelit

Tässä yhtenä kauniina päivänä keskustelin ystäväni kanssa. Sattui olemaan myös hänen ja miehensä 25-vuotishääpäivä ja puhe kääntyi -yllätys yllätys- pidemmän parisuhteen salaisuuteen. Ensin hän naureskeli nuoruuden aikaiselle intohimon täyteiselle musta-valkoisuudelle. Silloin kaikki oli ollut joko tai, oli ollut ylevät periaatteet millainen on ideaali parisuhde ja onnellinen avioliitto. Heillä oli ollut ensialkuun tapana, että joka ikisenä päivänä pitää pussata ainakin kymmenen kertaa. Eihän se ole muuten liitto eikä mikään. Samoten olivat sopineet, että riidoissa ei muuten sitten mennä kertaakaan nukkumaan tai tuhoon ja eroon on tuomittu koko liitto.

Oli kauniit aikeet toimineet ensimmäisen kuherruskuukauden, heidän tapauksessaan liki vuoden. Sitten tuli ihanan punakka ja kiukkuinen esikoisvauva, joka koliikillaan piti nuorta paria hereillä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jäi pusuttelut hyssyttelyn jalkoihin. Ennen avioitumista oli myös sovittu, että toiselle puhuttaisiin aina kauniisti ja kunnioittavasti, kinastelevat parit olivat heidän kauhunsa ja sellaiseksi he nyt viimeiseksi halusivat päätyä. Mutta oi ja voi, kun perheeseen tupsahti kotvasen kuluttua potrat kaksospojat ja samoihin aikoihin mies perusti yrityksensä, niin valitettavan usein keskustelun sävy särähti narinan tai äyskinnän puolelle. Väsymys, stressi, riittämättömät kädet ja taloudellinen piina ottivat niin paljon mehuja, että sulosoinnut eivät jaksaneet enää ilahduttaa toista. Suudelmia oli saletisti vähemmän kuin kymmenen päivässä. Useimmat illat päättyivät jonkin asteiseen eripuraan, jota kumpikaan ei jaksanut alkaa aukomaan vaan tahtoi vain painaa pään hetkeksi tyynyyn. Kaikki kauniit aikeet, roskakopassa. Miten surullista, oli perheenäiti miettinyt ja huomannut elävänsä keskellä painajaista. Ei sen näin pitänyt mennä.

Tiesin kuitenkin tarinan lopun, ja sen, että he olivat päätyneet juhlimaan hopeahäitään, joten kysyin kuinka he sitten olivat selvinneet läpi tuiskujen, tuulten ja harmaiden vaiheiden. Ensimmäinen oivallus oli ollut huomata, että tilanne itsessään olisi ollut raskas kenen tahansa superpuolison kanssa. Pienet lapset olivat sairastelleet paljon, yhdellä oli todettu krooninen ja vakava tauti, rahahuolet lyhistivät perheenpään ja vaimo oli menettänyt työnsä. Olosuhteet olisivat pistäneet keiden tahansa paatin horjumaan, eli kyse ei ollut väärästä kumppanista vaan harvinaisen oikukkaasta keliolosuhteesta. Tuon huomion jälkeen he olivat alkaneet puhaltaa yhteiseen purjeeseen ja päässeet lopulta myrskynsilmästä väljemmille vesille. Ei se ollut vaatinut kymmentä suudelmaa päivässä eikä pelkkiä kaunopuheita. Se oli vaatinut tahtoa rakastaa niinäkin päivinä kun ei olisi yhtään rakastuttanut. Se oli vaatinut itselleen muistuttamista joka päivä, että puoliso on tärkeä ja rakas, sekä sitä miten kohdellaan itselle tärkeää ja rakasta ihmistä. Sellaiselle ihmiselle ei ole tarvetta rähistä pikkuasioista, mollata häntä lattianrakoon tai muutoin kohdella kaltoin. Vuosi vuodelta pohja oli rakentunut yhä enemmän luottamukselle ja arvostukselle. Se pohja oli parhain mahdollinen lasten kasvettua isoiksi ja elämän annettua enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Lopuksi ystäväni virnisti, että ei heillä enää täydy pussata kymmentä kertaa päivässä, mutta kyllä ainakin viisi, ihan vain koska he haluavat. 21.6.2015

Suvi Solanto
SuviSolanto
Ensitreffeillä mieheni kanssa vannoin etten ikinä menisi naimisiin, hankkisi lapsia tai taloa pellon laidalla. Nyt 3 poikaa, koira ja aviotaivaltakin on yhdessä tassuteltu ylä-ja alamäissä 11 vuotta.  

Perustietoja: 35-vuotias monitoiminen yrittäjä, kotipaikka Helsinki

Suvin muita blogi-kirjoituksia
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok