Biokemiallinen älytelevisio pyykillä

2.12.2018 Markku Hapulahti

Ulkoistaisin kaikki rutiiniluontoiset kotityöt, jos se vain olisi taloudellisesti mahdollista. Arki on kyllä hoidettava, mutta löytyisi niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Missä on se helmenharmaus? Valmista katsoessa voi tietenkin kokea hetken onnistuneensa, kunnes on taas aloitettava alusta. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun uskaltaa luopua yksin puurtamisesta. Sanon nyt siis historiastani nousevien tunteitteni vastaisesti, että yksinkertaisten asioiden jakaminen puolison kanssa kannattaa. Se rakentaa suhteeseen liimaa, johon muu tärkeämpi jää kiinni kuin itsestään.

Pääosa kommunikaatiosta tapahtuu tiedostamattomasti, joten tieto lisääntyy aina enemmän kuin mitä havaitsen tietoisesti. Arkiset asiat kertovat ihmisen kokoista tarinaa, johon on helppo tarttua ja peilata omaa näkemystä toiselle. Ei tarvitse keskustella suurista asioista ilmaistakseen suuria näkökulmia; itseasiassa juuri pienissä konkreettisissa asioissa paljastamme arvomme ja asenteemme. Suuremmilla ideoilla on paha tapa pyöriä vain puhujan järjen tasolla, poissa tästä hetkestä.

Jos teemme tahdon valinnan asettua puolison tavoitettavaksi, samalle tasolle ilman suuria odotuksia, niin puoliso vastaa siihen. Jopa kehon fyysiset rytmisyydet lähestyvät toisiaan. Kaikki viestintäkanavat ovat auki, jolloin maailmankuvamme yhdenmukaistuvat kuin itsestään ja elämä tuntuu vähän mielekkäämmältä. Maailmankuvamme muodostuu kyllä sosiaalisesti yhteisöissä - aivan kuin se saa vaikutteita myös sisältämme sekä ympäristöstämme. Nämä näkökulmat kertovat kuitenkin vain siitä, kuinka asiat meille ilmenevät, mutta ne eivät ole ilmiöiden perusta.

Kaikki nimittäin nojaa henkiseen ulottuvuuteen, joka ilmenee meille kokemuksena fyysisessä ulottuvuudessa. Tämä hengellis-fyysinen ketju on pysyvä rakenne riippumatta tulkinnastamme, yhteisöistä tai ympäristöstä. Ulottuvuudet rakentavat maailmamme, mutta niin eri tavalla, että helposti puhumme jopa eri maailmoista. Fyysisessä ulottuvuudessa pyrin teoreettiseen varmuuteen, mallintamaan ja varmentamaan havaintoni. Jos jokin asia on epäselvä, niin tarvitaan vain lisää aikaa tarkempaan tutkimukseen ja tulosten laajempaa vertailua.

Kun taas hengen ulottuvuudessa ei ole teoreettista varmuutta. Puoliso jää minulle pääosin tuntemattomaksi, ja hänen viestejään en voi varmistaa. Minun on tahdon valinnalla sitouduttava uskomaan näkemykseni todeksi. Mutta kun sitoudun, niin näkymätön alkaakin konkretisoitua ja saan kokemuksellisen varmuuden. Jos en sitoudu uskomaan, että: "Näin jonkin tulee olla, vaikka en osaa tarkasti sanoa miksi", niin itseasiassa kaikki toiminta menee vaikeaksi, ainakin kaikki inhimillinen toiminta lakkaa.

Kärjistetysti ilmaisten, olemme kuin biokemiallisia älytelevisioita; emme luo itse ohjelmaa, mutta voimme ladata eri sisältöjä, joita sitten heijastelemme toisillemme fyysisten lainalaisuuksien kautta. Näin merkittävän kaukosäätimen omistajaksi kelpaa vain paras asiantuntemus, minäitse. Sielu, persoona, tietoisuus - nimiä on monia, mutta kaikki ne viittaavat ihmisen kykyyn ajatella abstraktisti, kokea henkilökohtaisesti, ja tunnistaa moraalinen vastuullisuus.

Kun minulle tulee aavistus, että nyt kannattaisi siirtyä samalle kanavalle puolisoni, Jumalan, kehoni, tai vaikka historiani kanssa, niin tämä siirtyminen tuntuu vaativan minua muuttumaan toisenlaiseksi. Tai se tuntuu vaativan minua valitsemaan joko fyysisen tai henkisen ulottuvuuden väliltä. Ei ole tällaisia vaatimuksia! Minua pyydetään vain sitoutumaan yhteiseen työskentelyyn, sellaisena kuin olen. Sitoutuminen saattaa lopulta muuttaa minua, mutta silloin maailmankuvani on vain ottanut askeleen lähemmäksi totuutta. Ja tällainen muutos on hyvä asia, vaikka joskus siitä voi seurata hieman työtä ja vaivaa.

 


Markun muita blogi-kirjoituksia

 
Markku Hapulahti
markku hapulahti m Merkitysten kintereillä. 42v, naimisissa 17v, kolme lasta, Riihimäeltä.


Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok