Isän elämää

24.1.2016 Markku Hapulahti

Kaksivuotiaamme itkee ruokapöydässä, enkä tiedä miksi. Olemme kaikki väsyneitä päivän riennoista ja hiljainen ruokailu hämärässä olisi houkutteleva vaihtoehto. Jos siis toiveita täyttävä lampun henki vain ilmestyisi. Itkeekö lapsi saadakseen syöttöpalvelua vai jopa vain kiusatakseen minua? Ärtymyksen puuskassa komennan lasta syömään, samalla kun muut lapset yrittävät rauhoitella pienintä sisarustaan. Koska itku ei lopu, otan lapsen vastahakoisesti sylini "reunalle" ja yritän itse jatkaa ruokailua. Mielestäni lapsen tulisi pystyä rauhoittumaan itse.

Havahdun huomioon: tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun pienen lapsen itku aiheuttaa itsessäni negatiivisen tunnereaktion ja väärää toimintaa. Tekisi mieli laittaa inhottava havainto nopeasti väsymyksen piikkiin, mutten pysty. Nykyään osaan ja tiedän enemmän. Tiedän, että pienellä lapsella on rajalliset kyvyt lieventää itse ahdistustaan ja itkuaan. Lapsi tarvitsee myötätuntoa ja jonkun muun olisi sanoitettava tunnekokemusta hänen puolestaan. Ahdistuksen hetkellä lapsen onnellisuus ja oikeastaan koko persoona ovat täysin riippuvaisia muista ihmisistä. Tunnekokemukseni ajoi täysin lupaa kysymättä kaiken tietoni ja tahtoni ylitse. Tunnen vääryyttä, joka herättää sisäisen tutkijani.

Muistan lukeneeni, että tunteiden tehtävä on luoda välitöntä toimintaa. Ilmaisenko ärtymykselläni halua päästä jostakin eroon? Laadin väitteen: Havaitsen lapsessani oikeutettua haavoittuvuutta, tarvitsevuutta ja riippuvuutta, ja tiedän, miten minun tulisi reagoida, mutta haluan silti tilanteesta ulos. Kuulostaa hölmöltä, mutten pysty kumoamaan väitettäni. Voisiko lapseni tarvitsevuus kosketella omia kokemuksiani? Onko minun joskus pitänyt pärjätä omillani ilman muiden apua, jonka vuoksi en halua tai kykene antamaan apua muille?

Kysymykset saattaisivat olla vastaamisen arvoisia, mutta miten edetä tästä eteenpäin? Millaista suhtautumista kaipaisin puolisoltani? En ainakaan halua tehdä hänestä jonkun epämääräisen pahan olon kaatopaikkaa. Pettyisinkö pelkkään kuunteluun vai haluaisinko vahvempaa vuorovaikutusta? Jos puolisoni uskaltaisi nostaa esille jotain läpiluotaavaa persoonani varjopuolista, antaisin varmaan samalla mitalla takaisin.

Minulla olisi vielä mahdollisuus saada tietoa vanhemmiltani varhaisesta lapsuudestani, mutta en haluaisi ottaa asiaa esille harvojen keskusteluyhteyksien aikana. Huomaan tiedon lisäämisessä oikeastaan vain esteitä, ja miettiessäni kuinka aloitan keskustelun äitini kanssa seuraavalla tapaamisella, tunnen lievän kouristuksen vatsassa. Kovaa on vastustus, naurahdan ääneen. Taidan olla oikeilla jäljillä.

Vaikka en pysty löytämään alkusyitä tai estämään ärtymystäni, yritän vaikuttaa käyttäytymiseeni. Kerron muille mielipahasta ja väsymyksestäni, ja keskityn ääneni volyymin ja sävyn pehmentämiseen. Keskeytän ruokailun ja otan lapsen kunnolla syliin. Koska pahalla tuulella löydän kaikesta lisää mielipahaa, yritän siirtää huomion itselleni miellyttävämpiin asioihin. Teen jopa muutaman arvauksen, mikä voisi olla lapseni ahdistuksen syy. Pulssi lyö selkeästi vielä tavallista tiheämmin, mutta pystyn jo ottamaan tilanteen takaisin haltuun. Omillani ilman apua pärjäsin taas, ja omillaan on lastenkin pärjättävä – ainakin ruokapöydässä, vähän aikaa.

 


Markun muita blogi-kirjoituksia

 
Markku Hapulahti
MarkkuHapulahti Hieron sopimusehtoja sinunkaupoille itseni kanssa. Perustietoja: ikää vasta 40, tahdoimme -01, kolme lasta, kotipaikka Riihimäki.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok