"Voisitko vain rakastaa minua?"

24.6.2018 Malla Tanner

Istun luokassa kahden lapsen kanssa. Olen juuri saanut pakoon juosseen lapsen takaisin sisään. Epätoivo valtaa minut, kunnes näen seinässä suurin kirjaimin lauseen: "anna anteeksi". Toinen lapsista oli hetki sitten kanssani aulassa. Hän itki ulos pahaa oloaan. Emme tunne toisiamme. Kysyin häneltä hiljaa mitä on tapahtunut. Näen, että sinua harmittaa. Hän painaa pienen päänsä alemmaksi ja alkaa nyyhkyttämään. Kyyneleet valuvat yhä tiheämpään. Hengitys tihenee. Hän on hädissään. Menen lähemmäksi ja lohdutan. Sen jälkeen hän kertoo alusta alkaen mitä tapahtui kauan sitten hänen ja tämän toisen lapsen välillä. Lähinnä sen mitä hänen mielessä tapahtui sillä kyseisellä hetkellä. Hän on vihainen ja surullinen. Häntä pelottaa. Lupaan tulla hänen kanssa luokkaan selvittämään asiaa. Toinen lapsi jo odottaa luokassa. Lähdemme yhdessä. Hän luottaa minuun. Onhan hän juuri jakanut suuren kipunsa vaikka ei tunne minua. En halua pettää hänen luottamusta.

Tämä on pieni tarina anteeksiannosta. Niin usein muodostamme kuoren ympärillemme. Käännämme selkämme koska uskomme että toinen ei tiedä eikä ymmärrä puoliakaan tarpeistamme ja kivuistamme. Yhtäkkiä anteeksianto onkin kaikki mitä tarvitsemme. Emme voikaan elää ilman sitä. Se onkin kaikki mitä tarvitsemme. Anteeksiannon jälkeen haluamme kiittää, meidän on helpompi hengittää. Olemme juuri tulleet valoon. Ilman anteeksiantoa olemme hukassa. Anteeksiannon hetkellä voi tuntea ehdotonta rakkautta. Sydämet kohtaa. Usein pelkäämme juurikin sitä kipua mikä tulee siitä, että pitäisikin luottaa toiseen ja siihen, että kaikki järjestyy. Mikäli tätä luottamusta ei ole niin me juoksemme pakoon kuten tämä pieni lapsi teki. Ja pysyttelemme pimeässä.

Kuten tässä lapsenkin tarinassa niin riidan ja pahan mielen juurisyy piti ensin löytää, jotta pystyisi käsittelemään oikeaa asiaa eikä keskiössä olisi pelkästään pahasta mielestä seurannut asia. Emme me pakene yhdestä asiasta vaan monesta asiasta. Asioita on alkanut vaan kasaantumaan eikä lopulta enää edes muista mitä pitäisi antaa anteeksi ja kenelle. Se auttaa, kun pahan mielen saa ajoissa sanoitettua. Sitten pitäisi olla vielä se toinen, joka osaa vastaanottaa sen. Itse olen käyttänyt tunnekortteja ja asteikkoa, jolla voi ilmaista millä tasolla tämä tunne nyt on.

Oikeastaan ei ole väliä, mitä ihmiset sanovat. Jokainen kuitenkin tarkoittaa: "voisitko vain rakastaa minua?". En tuomitse sinua. Mene, äläkä enää tee pahaa. Voisiko se olla vain näin helppoa? Anteeksiannossa kaikki voi kääntyä päälaelleen radikaalin lempeästi. Mitä seuraa siitä, jos pystymme vapautumaan itseämme ja toista satuttavista ajatuksista ja sanoista? Voisiko rakastaminen olla silloin helpompaa? Voisiko silloin nauraa toisen kanssa? Voisiko meidän sydämet vangita rakkaudella ennen kuin yksikään paha ajatus saa meistä otteen? Tunne siitä, että joku haluaa pelastaa meidät putoamasta omaan rotkoomme, voi saada meidät murtumaan kuten tälle lapselle kävi ja antamaan anteeksi toiselle ja itsellemme joka päivä. Anteeksianto on kaunis ja ikuinen asia. Se kertoo siitä, että on rakastanut, että rakastaa. Jokainen muistaa hetken, kun on antanut ja saanut anteeksi. Kaunis, ikuinen rakkaus voi tehdä elämästämme pysyvästi kaunista, ei se, että yritämme olla tarpeeksi hyviä tai noudattaa käskyjä.

Ennen kuin lähden luokasta ulos, tartun oven kahvaan ja kuulen takaani "anteeksi". Käännyn lapseen, hymyilen ja sanon mielessäni kiitos. Se on sinua varten – anteeksianto.

 


Mallan muita blogi-kirjoituksia

 
Malla Tanner
malla2Naimisissa vuodesta 1998 ja kolmen aktiivisen pojan äiti. Perheessä myös walesingspringerspanieli Kaisa. Harrastukset salibändy, pyöräily, syvävenyttely, hiihto, melonta, lukeminen ja kirjoittaminen.

Malla on monitoiminen assistentti, ratkaisukeskeinen työnohjaaja ja parisuhdeblogisti.

Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok