Kohtaamisia

12.3.2017 Ulla-Maija Lammi Ketoja

Juna lähestyy asemaa ja hiljentää vauhtiaan kohti ratapihaa, jarrut kirskuvat. Laiturilla seisovat ihmishahmot vilisevät ikkunoitten ohi. Tunnistan heti ystäväni, vaikka emme ole nähneet yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Painan kuumeisesti vihreää nappia ja kun ovet pamahtavat auki, hyppään laiturille. Halaamme toisiamme. Tarinamme jatkuu siitä, mihin se aikoinaan jäi, vuosikymmenet sulavat väliltämme. Ilmapiirissä ei ole vaivautuneisuutta, vaikka elämä on meitä kumpaakin muuttanut. Tunnemme toisemme. Istuimmehan alakoulussa kaksi vuotta samassa pulpetissa.

Tuosta kohtaamisestamme on nyt muutama vuosi. Tapaamme aika ajoin, viestittelemme ja jaamme lukukokemuksia. Toisinaan postilaatikkooni kolahtaa kirjapaketti. Jo lapsina lainasimme innokkaasti kotikylämme kirjastosta. Muistan, kuinka järkyttyneitä olimme, kun meille selvisi, että Enid Blyton onkin nainen.

Toiselle lapsuudenystävälleni kirjoitin kirjeen jouluksi. Viimeksi olin nähnyt hänet väipähdökseltä omissa häissäni melkein 36 vuotta sitten. Hänen kanssaan pidin kerhoa meidän pihatuvassa: "Kerhossa eräänä päivänä. Minä pidin alkuhartauden ja sitten teimme lehteä. Sen jälkeen piirsimme piirustukset ja minä pidin loppuhartauden. Ja sitten oli kerho päättynyt", kertoo kellastunut päiväkirjan sivu. Olen saanut tältä ystävältäni jo kirjeen takaisin. Miten kiihkeästi vedinkään kuoren paperiveitsellä auki ja avasin käsinkirjoitetut arkit: Mitä ystävälleni kuuluu tänään?

Lapsuudenystävät ovat ihmeellisiä, heidän seurassaan on helppo hengittää. Ehkä heidän kanssaan koetut elämykset ovat niin väkeviä, että ne kantavat vuosikymmentenkin läpi. Kaikkiin yhteys ei ruuhkavuosissa ole katkennut, joku on pysynyt matkassa koko ajan. Kypsässä keski-iässä, elämänkaaren mukaan "alkavassa syksyssä", on omanlaistaan rohkeutta. Voi ottaa yhteyttä ihmisiin, joita on tähän asti kantanut sielussaan. Keski-ikäisellä ei ole mitään menetettävää, ja samalla entistä vahvemmin tiedostaa ajan rajallisuuden. Muistan lapsena ihmetelleeni vanhempien naisten keskusteluja. He pähkäilivät, missä se ja se ihminen mahtoi olla. Ehkä jo silloin päätin toimia toisin.

Kaikkiin en enää saa yhteyttä. Erästä ystävääni, naapurin poikaa, tervehdin muistoissani hautausmaalla käydessäni kotiseudullani. Hän nukkui pois jo 33-vuotiaana. Hänen kanssaan leikin lapsuuteni seikkailullisimmat leikit. Juuri, kun olin saanut kotileikkimme koivikkoomme valmiiksi, hän kurvasi keskelle sitä maitokärryillä. "On syttynyt sota. Meidän täytyy paeta!" Kilut ja kalut kärryille ja vauhdilla matkaan. Opin jo silloin jotakin naisen ja miehen erilaisuudesta.

 

Ulla-Maijan muita blogi-kirjoituksia

 
Ulla-Maija Lammi-Ketoja umma Elämäni lukuina:110, 56, 35, 27.
Asun Kirkkonummella.
Kuuntelen ihmisten tarinoita ja kirjoitan niitä lehtiin.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok