Vapaaehtoista

9.10.2016 Ulla-Maija Lammi Ketoja

Tullessamme viime lauantaina jatkoseminaarista kotiin ihastelin siistiä porraspäätämme. Tyttäremme oli kärrännyt terijoen salavien lehdet metsään. Se oli jotain, jota olin itse sisälläni ajatellut, mutta emme olleet kiireiltämme ehtineet.

Vuosia sitten lähdimme koko perhe ajamaan heinäkuisena iltana kohti Lappia. Automme hajosi Jämsässä keskiyöllä. Mieheni kääntyi huoltamon pihalle ja nosti konepellin. Pimeästä ilmestyi tuntematon, joka kysäisi, tarvitsimmeko apua. Hän puki haalarit ylleen ja haki autostaan työkalupakin. Ohjaustehostin oli irtoamaisillaan. Kulkija makasi automme alla neljä tuntia viileässä kesäyössä, kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja sumu nousi hallavilta pelloilta. Aamun ensi säteitten valaistessa tuli valmista. Mies riisui haalarinsa, toivotti meille hyvää lomaa ja ajoi matkoihinsa.

Ammoin, ensimmäisen leirimme jälkeen muutimme Englantiin. Asioita oli paljon hoidettavana viime tippaan saakka. Kun asuntomme oli viimein tyhjä, oli jo myöhäinen ja olimme nälkäisiä ja uupuneita. Naapurissa asuvat ystävämme kutsuivat meidät syömään paistamansa pihvit. Totesimme jo tuolloin, että muistamme sen aina.

Myös puolison ilahduttaminen on vapaaehtoista. Saan valita, milloin ja miten teen hänelle rakkauden palveluksia. Voin sanoillani ja teoillani vaikuttaa ilmapiiriin. Se ei ole minun ulkopuolellani vaan sisälläni ja heijastuu muihin. Roomalaiskirjeessä sanotaan, että olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa ja pitäkää hyvästä kiinni. Joka laupeutta harjoittaa, tehköön sitä iloiten. Pienet teot muistetaan pitkään.

Ulla-Maijan muita blogi-kirjoituksia

 
Ulla-Maija Lammi-Ketoja umma Elämäni lukuina:110, 56, 35, 27.
Asun Kirkkonummella.
Kuuntelen ihmisten tarinoita ja kirjoitan niitä lehtiin.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok