Perjantaikuppi

Sade piiskaa maata, pimenee. Tuuli repii lehtiä ja riuhtaisee sateenvarjon nurin niskoin. On kiire vanhempainiltaan, talkoisiin leirikoulun hyväksi ja ruokaostoksille. Kotona pitäisi siivota, lukea lapsille ja leipoa vieraita varten. Puoliso on kokouksessa ja keskimmäisellä keuhkoputkentulehdus. Huomenna lähden työmatkalle. Milloin voisimme puhua kahdenkeskisistä asioistamme?

Leirillä sen keksimme: tapaamme ostoskeskuksemme kahvilassa perjantaisin kello 17.

Ensimmäisellä kerralla emme ehtineet istua alas saati tilata mitään. Puhuimme kaikesta puhumatta jääneestä. Havahduimme, kun henkilökunta nosteli tuoleja ylösalaisin pöytien päälle. Nuorukainen jo suihki mopilla lattioita.

Seuraavalla kerralla pääsimme peremmälle. Tummapaahtoisen kupillisen ääressä kohtasimme. Mitä sinulle kuuluu? Pian siitä tuli perinne. Viereisessä pöydässä istui miltei yhtä usein maahanmuuttajamiesten rinki. Aina kättelivät toisensa. Kauempana joku nautti uuniperunaa, sipuli ja mausteet tuoksuivat. Tuttava heilautti kättään kulkiessaan oven ohitse. Kahvilan kellertävässä valokeilassa nimesimme tunteitamme. Kiperän paikan tullen siirsimme keskustelun tietoisuuden kehälle. Neutraali ympäristö toimi sopivana areenana. Perjantaikupin äärellä tunneyhteytemme on syventynyt. Pienillä askelilla saa aikaan suuria asioita. 11.10.2015
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok