Paini itseni kanssa

Yritän siirtää asian sivuun, olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkan puuhiani. Vaikka minne kääntyisin, asia on kuitenkin koko ajan vastassa.
Ilmapiiri tuntuu tunkkaiselta. Hymy kuolee huulille. Annanko selkävoiton katkeruudelle? Sitten olen matossa enkä siitä nouse. Millaista on sellainen elämä?
Tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä, mutta joku sotii vastaan. Miksi aina minä? Miksei tuo toinen? Vaikka miten kääntelen asiaa, tiedän, että minun tulee hoitaa oma osuuteni. Se, mistä olen itse vastuussa.
Kun menen puolisoni luo, jalat painavat joka askelella kuin lyijy. "Pyydän anteeksi sanojani", mutisen hiljaa. Nostan hitaasti silmäni. Tuntuu vaikealta katsoa kohti. Sanon selkeämmin, mitä pyydän anteeksi. Nolottaa.
"Saat anteeksi", sanoo puolisoni. Nuo yksinkertaiset, selkeät sanat vapauttavat. Ilmapiiri kevenee.
Istumme alas. Portti asian käsittelylle on avautunut. Tapahtunutta ei haudata maton alle. Armahtavaisuuden ilmapiirissä pääsemme taas eteenpäin ja opimme toisistamme lisää.
Katto on korkealla eikä matto ole muhkuroilla. On helpompi hengittää. 27.4.2015
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok